Vuosi sitten tein valtuustokysymyksen Helsingin kaupungin ja Forenomin yhteistyöstä. Asiasta nousi paljon mediakeskustelua ja syystä. Maksoihin kaupunki Forenomille esimerkiksi vuonna 2012 lähes 4 miljoonaa euroa kriisimajoituksen järjestämisestä (yhteensä kaikille majoituspalveluille 6,4 miljoonaa). Samaan aikaan yleisessä tiedossa oli, että Forenom saattoi pyytää kaupungilta lähes minkälaista vuokraa se halusi. Ja kaupunki maksoi kiltisti.
Keskustelun johdosta kaupunginjohtaja Jussi Pajunen asetti työryhmän 30.4.2013, jonka tehtävänä oli laatia nopea arvio kriisimajoituksen tarpeesta ja majoituspalveluliikkeisiin sijoitettujen henkilöiden tilanteessa. Nyt tuo 31.12.2013 valmistunut raportti on julkistettu. Kriisimajoitustyöryhmän ehdotus on seuraavanlainen (lihavoidut kohdat allekirjoittaneen):
”Helsinki vastaa sosiaalihuollolle kuuluvasta lakisääteisestä kiireellisen asumisen järjestämisestä luomalla akuutteja hätätilanteita varten uuden, tarkasti rajatun, kriisimajoitusmallin. Uudistus toteutetaan siten, että majoituspalveluliikkeiden käyttöä vähennetään merkittävästi ja siirretään painopistettä vuokrasopimusperusteiseen asumiseen. Uudistuksen seurauksena vaikeassa tilanteessa olevien talouksien oikeusturva paranee, asunnottomuus vähenee ja samalla toimeentulotuen netto-menot pienevät merkittävästi verrattuna kesäkuun 2013 mukaisiin järjestelyihin.” (s. 1)
Samalla työryhmä mainitsee, että tärkein syy kriisimajoituksen uudelleenorganisoimiseen on, että majoituspalveluliikkeiden kustannukset ovat jatkuvasti nousseet. Lisäksi työryhmä piti huolestuttavana sitä, että lyhytaikaiseksi tarkoitettu kriisimajoitus venyi monen kohdalla pitkäaikaiseksi ratkaisuksi ja kriisimajoituksen järjestäminen ei ollut organisoitunutta.
Lyhyessä raportissa kartoitetaan syitä kriisimajoitukseen varsin perusteellisesti. Raportin mukaan edullisten vuokra-asuntojen puute ja ihmisten arjenhallintaan liittyvät ongelmat ovat kriisimajoituksen taustalla. Maahanmuuttajien kohdalla asuntomarkkinoiden syrjintä vaikuttaa väistämättä siihen, että tämä ryhmä on erityisen haavoittuvassa asemassa. Monen kohdalla myös tilapäinen asuminen on alkanut jo ennen varsinaista kriisimajoitusta.
On hienoa, että kaupunki on tarttunut kriisimajoituksen ongelmiin. Tilanne on Helsingissä hälyttävä ja vaikka kriisimajoituksella tarkoitetaan lyhytaikaista majoitusta, on ilmiöllä laajempi yhteys kaupungin asunnottomuuteen, joka kasvaa jatkuvasti. Huolia työryhmän muutokset kuitenkin herättävät:
1) Vuokrasopimusperusteisen asumisen painottaminen. Monesti kriisimajoituksen taustalla on muita ongelmia kuin pelkästään asunnon tarve. Kaupungissa olisi erityisen suuri tarve juuri tuetulle asumiselle ja sosiaalityön panostukselle. Vuokraperusteisen asumisen painottamisessa on se riski, että ihmiset jäävät oman onnensa nojaan ja ongelmat syvenevät.
2) Se, että kaupunki päättää vähentää majoituspalveluiden käyttöä, ei vielä ratkaise kriisimajoituksen ongelmaa ja sen taustalla olevia syitä. Perustellun huolen voi nyt esittää siitä, minne nämä ”säästetyt rahat” käytetään, sillä viime kädessä ne ovat poissa asunnon tarpeessa olevien kaupunkilaisten hyvinvoinnista. Se, että majoituspalveluilta ei enää osteta palveluita, ei voi tarkoittaa sitä, ettei kaupunki järjestä tilalle vastaavaa määrää majoitusta itse.
3) Mistä asuntoja? Työryhmä ehdottaa, että kriisimajoitus ratkaistaan siten, että vapailta markkinoilta varataan käyttöön 100 asuntoa, jossa kriisimajoitusta voidaan järjestää enintään 30 päivää. Tämän lisäksi Hietaniemen kriisivalmiutta nostetaan 52 paikalla nykyisestä. Majoituspalveluita käytetään edelleen, mutta radikaalisti vähemmän kuin aikaisemmin. Aikaisemmin paikkoja ostettiin majoituspalveluilta 460, uuden mallin mukaan enää 100. Nähtäväksi jää, minkälaiseen asemaan kriisimajoitusta tarvitsevat kaupunkilaiset jäävät ja takaavatko nämä uudistetut järjestelyt sen, että majoitus löytyy kaikille. Vuonna 2013 Helsinki osti tilapäismajoitusta 400 ihmiselle kuukausittain. Huolta herättää myös muuttunut sosiaalityön asema kriisimajoituksen yhteydessä. Kun päätökset kriisimajoituksesta on siirretty ylemmälle tasolle, on riskinä se, että kentällä toimivien sosiaalityöntekijöiden asiantuntijuutta ei oteta tapauskohtaisesti huomioon.