Arvoisa juhlaväki,
”Miksi te haluatte opettaa meille tulevaisuustaitoja? Taitoja, jotta me oppisimme navigoimaan siinä maailmassa, jonka te olette tuhonneet.”
Näin totesi meille nuori lukiolainen kun sivistysvaliokunnassa järjestimme nuorten kuulemisen tulevaisuustaidoista. Olin itsekin suhtautunut tulevaisuustaitoihin käsitteenä kriittisesti ja vielä ennen kuulemista selvitin, mitä kaikkea tällä termillä tarkoitetaan. Mutta lukiolaisen sanat pysäyttivät toden teolla. Sellaisia hetkiä toivoisin politiikassa olevan useammin. Hetkiä, jolloin meidän konsensushakuinen ja hegemoninen ajattelutapa kyseenalaistettaisiin rajusti.
Eduskunnassa olen ollut tästä pakottavasta konsensushakuisuudesta ehkä eniten ymmälläni. On tietenkin hyvä, että isoja yhteiskuntaa koskevia päätöksiä pyritään edistämään niin, että niillä on laaja hyväksyntä ja sitä kautta vahva legitimiteetti. Mutta samaan aikaan konsensushakuisuus pakottavana ilmiönä johtaa helposti siihen, että juuri yhdenvertaisuuteen liittyvät teemat jäävät taka-alalle. Avaan asiaa seuraavaksi hieman oman taustani kautta.
Ennen eduskuntaan nousua toimin akateemisena tutkijana 15 vuotta. Aiheet liittyivät nuoriin, sukupuolten tasa-arvoon, maahanmuuttoon, rasismiin. Viimeisin tutkimushankkeeni ennen kansanedustajan tehtävää liittyi yksin ilman huoltajaa tulleisiin turvapaikanhakijoihin. Tutkijana minulla oli kantaaottava ja osallistuva ote. Ajattelin, että yhteiskuntatieteellinen tutkimus on sitä objektiivisempaa, mitä näkyvämmäksi tutkija positionsa tekee. Ajattelin myös, ettei tutkimus lopu siihen, kun tutkija julkaisee tutkimusraporttinsa, vaan tutkijan tehtävänä on pohtia yhdessä kentän toimijoiden kanssa mitä pitäisi tehdä asioiden parantamiseksi.
Turvapaikanhakijanuoria koskevan tutkimuksen kautta tutustuin moniin nuoriin, jotka tulivat Suomeen 2015 ja seurasin heidän taivaltaan monen vuoden ajan. Oli ilmeistä, että se tapa, miten näistä nuorista puhuttiin politiikassa ja mediassa, vaikutti suoraan nuorten arkeen. Osana tutkimushanketta tein turvapaikkauutisointia koskevan media-analyysin kollegani kanssa. Sen keskeisiä tuloksia oli, että turvapaikanhakijat kuvattiin 2015-2016 lähinnä uhkana suomalaiselle turvallisuudelle, suomalaiselle elämäntavalle, nuoret esitettiin kulttuurisena ja seksualisoituna uhkana. Samaan aikaan nuoret itse pyrkivät kaikin tavoin olemaan mahdollisimman kuuliaisia ja kunnollisia, jotta heidät hyväksyttäisiin yhteiskunnan jäseniksi ja jotta heille annettaisiin mahdollisuus rakentaa tulevaisuuttaan Suomessa. Samaan aikaan traagista oli, ettei mikään määrä kuuliaisuutta näyttänyt riittävän, jotta nuoret otettaisiin tasavertaisina vastaan. Oli selvää, ettei heidän annettu elää normaalia nuoruuttaan, johon kuuluu olennaisena osana kapinointi. Sen sijaan arvaamaton ja oikeusturvaa rikkova turvapaikkajärjestelmä kavensi heidän toimijuuttaan ja lyhensi näiden nuorten nuoruutta. Moni sanoi, että pitkä odottaminen vailla tietoa kohtalosta yhdistettynä kalvavaan huoleen, mitä omille perheenjäsenille kuului, oli vaikeinta. Kutsuin pitkää odotuttamista institutionaaliseksi väkivallaksi monien aikaisempien samaa aihetta tarkastelleiden tutkimusten tapaan.
Kun nousin eduskuntaan, tapasin näitä samoja nuoria mielenosoituksissa, joissa vastustettiin pakkopalautuksia muun muassa Afganistaniin. Yhtäkkiä en ollut enää nuorten elämää seuraavan tutkijan positiossa, vaan vastuussa heidän elämäänsä vaikuttavasta politiikasta. Samaan aikaan oli musertavaa kokea, miten näistä nuorista puhuttiin eduskunnan täysistuntosalissa kerta toisensa jälkeen ja varsinkin silloin kun äärioikeistolaiset ja oikeistopopulistiset poliitikot olivat huolissaan omasta kannatuksestaan: Silloin lietsottiin rasismia juuri turvapaikanhakijoihin liittyen. Tämä erittäin vihamielinen ilmapiiri ulottui puolueesta toiseen muutamaa puoluetta lukuunottamatta. Kaikilla oli tarve osoittaa, että heidän politiikkansa oli taatusti tiukkaa turvapaikanhakijoita kohtaan. Tuntui traagiselta seurata poliittisia puheita toisensa perään, joissa muutamien tuhansien ihmisten joukon avulla kiillotettin omaa tiukan politiikan kuvaa – vailla kosketusta esimerkiksi turvapaikanhakijanuorten elämän edellytyksiin ja arkeen. Tämä on ollut eduskunnassa pakottavan konsensuksen rumimpia puolia. Eli se, miten yhtä ihmisryhmää leimaamalla halutaan jakaa meitä ja heitä, ja viedä huomio pois oman politiikan onttoudesta.
Arvoisa juhlaväki,
Tutkijana yhdenvertaisuuden ajaminen tiivistyi seuraavana mottona, jota olen edistänyt myös politiikassa: Piilosta näkyväksi! Tällä haluan kuvata sitä, että usein keskeiset elämän peruskysymyksiin liittyvät ihmisoikeus- ja yhdenvertaisuuskysymykset näkyvät ilmiöissä, jotka ovat piilossa isolta julkisuudelta. Harva poliitikko on tutustunut siihen, minkälaisen matkan turvapaikanhakija joutuu tekemään suomalaisessa byrokratian viidakossa, tai minkälaisen matkan hän on tehnyt Suomeen tullessaan. Harva tietää, että ihminen voidaan palauttaa pois Suomesta vaikka hänellä olisi ollut perhe ja työ Suomessa vuosien ajan. Harva tietää esimerkiksi, että Suomesta on palautettu 4-vuotiaan lapsen vanhempi sillä perusteella, että hänellä on taustaa paperittomana. Hetkellinen paperittomuus on siis katsottu seikkana merkittävämmäksi kuin se, että 4-vuotias lapsi saisi jatkaa elämää samassa maassa vanhempansa kanssa. Toisessa tapauksessa karkotusta ei ole perhe-elämän näkökulmasta pidetty ongelmana vedoten siihen, että perhe-elämää voi maan rajojen yli ylläpitää videoyhteydellä.
Pakkopalautuksia Afganistaniin vastustavan mielenosoituksen kyltissä ei turhaan lue ”Oikeus elää”. Kyse on elämän ja kuoleman kysymyksistä.
Kun otin vastaan pakkopalautuksia vastustavat mielenosoittajat eduskuntatalon portailla, pidin mielenosoituksessa puolueeni tervehdyspuheen ja otin vastaan mielenosoittajien sanoman, iltapäivälehdissä kirjoitettiin, ettei kansanedustajan tehtävään kuulu osallistua mielenosoitukseen. Että poliitikon tehtävänä varsinkin hallituspuolueen edustajana on vaikuttaa eduskunnan sisällä. Se kertoo minusta lähinnä siitä, mitkä kysymykset tässä yhteiskunnassa koetaan poliittisesti niin herkiksi, ettei ihmisten huolia niiden suhteen ole syytä kuulla. Iltapäivälehdissä ei esitetty samaa kritiikkiä, kun kansanedustajat kuulivat eduskuntatalon portailla turvetuottajien huolia. Olenkin usein sanonut, että minulle politiikassa tärkeintä on itse asiassa se, mitä tapahtuu eduskuntatalon ulkopuolella, ei sen sisällä.
Arvoisat kuulijat,
Ihmisoikeudet ovat jakamattomia ja universaaleja ja yhdenvertaisuuden puolustamisen vahvuutta on se, että samalla kun yhden ryhmän syrjimättömyyttä puolustetaan, puolustetaan samalla kaikkien ihmisten oikeutta elää vapaata elämää. Yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien ajaminen ei siten voi olla selektiivistä. Sitä se on kuitenkin viime aikoina ollut. Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on muuttanut maailmanjärjestystä ihan dramaattisella tavalla. Sen seurauksena kuitenkin Euroopan yhtenäisyys on lujittunut ja solidaarisuus Ukrainaan ja ukrainalaisia kohtaan on vahvaa. Juuri niin kuin sen pitääkin olla. Euroopassa päätettiin pikavauhtia antaa ukrainalaisille tilapäistä suojelua. Suomessa päätettiin pikavauhtia, että tilapäisen suojelun turvissa voisi aloittaa myös työnteon samantien. Näin kuuluukin olla. Ei ole järkeä ja inhmillistä, että sotaa pakenevien ihmisten elämää hankaloitetaan vastaanottavassa maassa.
Samaan aikaan vuonna 2015 Suomeen tulleita turvapaikanhakijoita seuranneena olin myös ahdistunut sen kaksoisstandardin kohdalla, joka koskee sitä, millä tavoin toivotamme eri ihmisryhmät tervetulleiksi. Ukrainan järkyttävä kriisi osoitti, että Euroopalla on kyky auttaa, jos tahtoa on. Vuonna 2015 sitä tahtoa ei ollut, vaan koko maanosa meni sekaisin kuukausiksi. Olen miettinyt, mitä Suomessa edelleen oleskelulupaa odottavista afganistanilaisista on tuntunut, kun he ovat seuranneet sitä, millä solidaarisuudella ukrainalaiset on otettu vastaan. Miksi sama solidaarisuus ei ole koskenut heitä? Sen sijaan koko maahanmuuttojärjestelmämme on rakennettu niin, että sen tarkoituksena on hankaloittaa ihmisten elämää.
Eduskunnassa on ollut surullista huomata, että edes ihmisoikeuksien puolella olevat poliitikot eivät ole välttämättä halunneet tahrata käsiään puolustamalla turvapaikanhakijoiden oikeuksia näkyvästi. Sitä olemme tehneet me, noin 5-6 kansanedustajaa. Turvapaikanhakijoiden asemaa on jonkin verran saatu parannettua tällä hallituskaudella, mutta edelleen Suomessa asuu muutamia tuhansia ihmisiä, jotka ovat eläneet paperittomuuden uhan alla jo lähes kuusi vuotta. Toivoa ihmisoikeustyölle antaa se, että nyt näiden ihmisten aseman parantamiseen tähtäävä kansalaisaloite Lupa elää on saavuttanut tarvittavan allekirjoitusmäärän. On toivoa antavaa, että kansalaisyhteiskunta on niin vahvasti paperittomien oikeuksien puolella. Tämä on oikein, sillä paperittomien oikeudellisen aseman vahvistaminen ja oleskeluluvan myöntäminen vuosia sitä odottaneille, ei ole meiltä keneltäkään pois.
Arvoisa juhlaväki,
Aloitin puheeni kertomalla sivistysvaliokunnan kuulemista, jossa nuori lukiolainen kritisoi tulevaisuustaitoja. Olen omien ammatilliseen ja poliittiseen uraan liittyvien esimerkkien kautta yrittänyt avata näkökulmia ja ajatuksiani ihmisoikeuksiin ja yhdenvertaisuuteen. Puhetta rakentaessani olen ajatellut teitä, arvoisa juhlaväki. Ajattelen, että jos tulevaisuustaidoista on puhuttava, niin itse asiassa koko käsitettä kritisoiva nuori lukiolainen osui ytimeen ja käytti sellaista taitoa, jolle on tässä yhteiskunnassa suurta tilausta: Kyseenalaistaminen ja kriittinen ajattelu. Ne ovat olleet minulle yhteiskuntatieteilijänä tärkeimpiä oppeja ja auttaneet myös politiikassa pitkälle. Kriittinen ajattelu on tärkein taito silloin kun toimitaan pakottavaa konsensusta vastaan ja kyseenalaistetaan vallitsevia paikkaansapitämättömiä totuuksia, joiden avulla pistetään yksi ihmisryhmä toista vastaan. Kriittiseen ajatteluun kuuluu, että uskaltaa avata suunsa silloin kun muut ovat hiljaa. Rohkeus on asia, jonka huomaa usein vasta kyseenalaistamisen ja hegemonisten valtasuhteiden heiluttamisen jälkeen. Toivon, että teillä sosiaalitieteiden opiskelijoina löytyy paljon rohkeutta kyseenalaistaa tämän maailman valta-asetelmia ja muuttaa tätä maailmaa paremmaksi meille kaikille taustaan katsomatta. Sillä sille on suurta tilausta juuri nyt ja rohkeus on myös voima, joka antaa lohduttomina aikoina toivoa.
Kiitos.
Juhlapuhe Konstruktio ry:n vuosijuhlassa 23.4.2022