Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut
Kaupungin strategiassa linjataan toimenpiteenä, että sosiaalityöntekijöiden pitää tavata henkilökohtaisesti kaikki alle 25-vuotiaat toimeentulotukea hakevat.
Toimeentulotukilukujen valossa nuorten tilanne on synkkenemään päin. Kaikista väestöryhmistä suhteellisesti eniten toimeentuloasiakkaita on 20–24 -vuotiaissa – sekä miehissä että naisissa.
Viimesijaiseksi tulomuodoksi tarkoitetusta toimeentulotuesta on siis nuorten kohdalla tullut monesti ensisijaista. Tähän on osaltaan vaikuttanut jo 1990-luvulla toteutetut työmarkkinalainsäädännön aktivointitoimet, joiden tuloksena työmarkkinatuki evättiin sellaisilta alle 25-vuotailta nuorilta, joilla ei ole työhistoriaa ja jotka eivät olleet suorittaneet ammattitutkintoa. Toimeentulotuen piiriin nuoria ajaa lisäksi se, että tulosidonnaiset etuudet (sairauspäiväraha, vanhempainraha, äitiyspäiväraha, mahdolliset eläkkeet) ovat tulojen puuttuessa niin pieniä, että niiden kompensoimiseksi joudutaan hakemaan toimeentulotukea. (Lähteet: Pekkarinen, Vehkalahti & Myllyniemi: Nuorten elinolot vuosikirja 2012). Vuonna 2011 kiristettiin vuorostaan toimeentulotukilakia, jolloin alle 25-vuotiaat aktivointitoimista kieltäytyjät joutuivat myös toimeentulotuen leikkausten kohteiksi. (Lähde: Palola, Hannikainen-Ingman & Karjalainen: Nuoret koulutuspudokkaat sosiaalityön asiakkaina – tapaustutkimus Helsingistä, THL: 2012.)
Turvautuminen pitkäaikaisesti toimeentulotukeen on yhteydessä useisiin sosiaalisiin ja terveydellisiin ongelmiin. Huomioitava on, että toimeentulotuella eläminen on vahvasti periytyvää: pitkäaikaisesti toimeentulotuen varassa eläneiden vanhempien lapsista kolme neljästä oli saanut toimeentulotukea itse aikuistuttuaan. Myös monet viimeaikaiset tutkimukset tukevat sitä havaintoa, että pitkäaikainen toimeentulotuen saanti on yhteydessä muihin vakaviin sosiaalisiin ongelmiin. Esimerkki tällaisesta tutkimuksesta, on THL:n viime vuoden lopulla julkaistu vuonna 1987 syntyneiden pitkittäiskohorttitutkimus.
Tilanteen ollessa tämä, voi aiheellisesti kysyä, mitä hyvää sosiaalityö voi tehdä, jos toimeentulotuen saajat eivät tule autetuksi nytkään. Lyhytaikainen toimeentulotuen tarve tuskin on merkki syvistä ongelmista, mutta pitkäaikainen toimeentulotukeen turvautuminen on syytä ottaa vakavasti. Mikäli tukeen turvautuville taattaisiin asiallinen tilannekartoitus ja palvelunohjaus pätevän ja motivoituneen sosiaalityöntekijän kanssa, voitaisiin ehkä välttyä vaikeuksien kasautumiselta.
Tämä on tärkeää siksikin, että näitä nuoria aikuisia on hyvin vaikeaa muilla tavoin tavoittaa: rahan tarve on tärkeä kannustin viranomaisen tapaamiseen, ja vaikka se voi ennakkoon vaikuttaa alentavalta tai kontrolloivalta, maassamme on kuitenkin maailman korkeasti koulutetuin sosiaalityöntekijäresurssi, jonka työetiikka perustuu asiakkaiden ihmisarvon kunnioittamiseen ja asiakkaiden leimaamisen välttämiseen. Parhaassa tapauksessa nuori voi päästä kiinni kuntoutukseen tai löytää elämälleen mielekkään suunnan opintojen tai työelämän parista. Varsinkin, jos nuorten ongelmat otetaan vakavasti ja koko elämäntilanne kartoitetaan, eikä nuoria kohdella ongelmanuorina.
Rahan jakaminen syrjäytymisvaarassa oleville nuorille ilman kohtaamista ja sen selvittämistä, mitä heille kuuluu, ei ole yksilöiden valinnanvapauden kunnioittamista, vaan rakenteellista välinpitämättömyyttä.
Helsingin kaupungin tulee huolehtia siitä, että nuorten aikuisten sosiaalipalveluissa on riittävästi työvoimaresursseja asiakkaiden tapaamiseksi ja tilanteiden selvittämiseksi. Pitkällä aikavälillä säästöt ovat huomattavia, mikäli näin ehkäistään toimeentulotukiasiakkuuden pitkäaikaistuminen ja nuoret saadaan ohjattua koulutuksen, työelämän tai kuntoutuksen piiriin.