Arvoisat kuulijat,
Olen todella otettu, että saan puhua teille tänään. Viime vuosien aikana olen lähinnä keskittynyt tiivistämään sanomani yhden, kahden tai korkeintaan viiden minuutin puheenvuoroihin. Eduskunnassa kansanedustajien vapaus puhua on rajoittamaton, mutta säännelty kuitenkin minuutilleen niin, että puheenvuoron tulee määrätyn minuuttimäärän jälkeen loppua, vaikka näitä puheita voikin pitää niin monta kuin haluaa tai pystyy. Siksi noin puolen tunnin puheen valmisteleminen teille keskellä poliittista turbulenssia oli myös haastava tehtävä. Mutta yritän parhaani.
Tässä puheenvuorossani avaan aluksi omaa taustaani yhteiskuntatietelijänä ja poliitikkona. Sen jälkeen taustoitan hieman sitä aikakautta, jossa elämme, toisin sanoen, miten kasvava polarisaatio, populismin nousu, sosiaalinen media ja vastakkainasettelu haastavat tutkitun tiedon ja asiantuntijuuden roolia aivan erityisellä tavalla ja johtaa siihen, että monimutkaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin haetaan helposti yksinkertaisia täsmäratkaisuja tai että tutkitun tiedon merkitys ohitetaan monesti kokonaan. Pohdin miten tämä haastaa akateemista vapautta. Tämän jälkeen pohdin, miten tutkimuksen ja politiikan logiikat eroavat toisistaan. Lopussa pohdin, miten kuilua tutkimuksenteon ja päätöksenteon välillä voitaisiin kaventaa.
Muutama sana omasta taustastani. Vitsailen usein kun on kyse tutkimuksen ja päätöksenteon yhdistämisestä, että minussa ruumiillistuvat nämä kaksi. Ennen valintaa kansanedustajaksi toimin 15 vuotta akateemisena tutkijana. Väittelin Helsingin yliopistosta sosiologiasta 2011 ja olen Helsingin yliopiston dosentti.
Omaa tutkimusalaani on monitieteinen nuorisotutkimus. Viimeinen tutkimushanke ennen kansanedustajan tehtävää koski yksin ilman huoltajaa maahantulleita alaikäisiä turvapaikanhakijoita. Seurasin heidän elämäänsä Suomessa muutaman vuoden ajan etnografisin ottein. Muuten tutkimukseni käsittelivät laajasti etnisiä suhteita, rasisminvastaista nuorisotoimintaa ja sukupuolten tasa-arvoa. Olin suurimman osan tutkimusurastani Nuorisotutkimusseurassa, jossa rohkaistiin aina myös kantaaottavaan ja soveltavaan tutkimukseen. Nuorisotutkimusseurassa osallistuin useisiin koko Suomen nuorisotoimialaa kehittäviin tutkimushankkeisiin, joissa eräänlainen lähtökohta oli se, että tutkijan vastuu ulottuu myös siihen vaiheeseen kun tutkimusraportti on jo julkaistu, eli tutkimustulosten jalkauttamiseen yhdessä kentän toimijoiden ja ammattilaisten kanssa. Siten joudun jo tutkijana pohtimaan, miten tutkijan kannattaa tiivistää tutkimustuloksensa viestinnällisesti niin, että ne ovat ymmärrettäviä ja houkuttelevia. Otin ns yliopiston kolmannen tehtävän hyvin tosissaan, mutta surin sitä, kuinka vähän tutkijoita tähän tehtävään valmennettiin.
Kun tulin valituksi eduskuntaan, aloitin sivistysvaliokunnassa, ja olin siellä viisi vuotta. Koin että tuo valiokunta oli asiantuntemukseni näkökulmasta paras valiokunta. Koin myös että puheenvuorojani ja argumenttejani kuunneltiin valiokunnan keskusteluissa erityisesti siksi, että pohjustin niitä usein pitkällä tutkijankokemuksellani, en millään lailla nostaakseni omaa statustani, vaan osoittaaksi, etteivät yksikertaisiksi mielletyt asiat usein olleet yksinkertaisia. Tutkijana ja yhteiskuntatieteilijänä yksi tärkeimpiä oppeja, mitä olen saanut, että varmojen vastausten sijaan keskeistä on se, että osaa asettaa hyviä kysymyksiä ja tuohon rohkaisin myös usein opiskelijoitani kun opetin yliopistossa yhteiskuntatieteiden klassikoita. Osana tätä samaa jatkumoa ja missiota, olen tällä kaudella puheenjohtanut eduskunnan kansanedustajien ja tutkijoiden verkostoa. Tämä verkosto perustettiin eduskuntaan noin 35 vuotta sitten parantamaan tutkijoiden ja kansanedustajien vuoropuhelua ja tutkimuspohjaista päätöksentekoa.
Kasvava polarisaatio ja populismi tutkimuksen vapauden haastajana
Olen ollut politiikassa mukana pian 14 vuotta. Aloitin kaupunginvaltuutettuna 2013 ja kansanedustajana 2019. Koko tämän ajan olen nähnyt kehityksen, kuinka päätöksenteossa tutkittuun tietoon suhtaudutaan yhä väheksyvämmin ja tutkitun tiedon ylenkatsominen on aiempaa hyväksyttävämpää. Jo vuonna 2015 tuolloinen pääministeri Sipilä totesi seuraavasti: ”Suomesta löytyy liikaa kaiken maailman dosenttia, jotka kertovat, mitä ei saa tehdä.” Lausunto liittyi asiantuntijoiden kritiikkiin, joita he olivat esittäneet hallituksen valitsemasta talous- ja työmarkkinapolitiikasta. Lausunto otettiin vastaan akateemisessa yhteisössä tyrmistyneenä. Mutta jos vertaa lausuntoa siihen, mihin tutkitun tiedon avoin halveksiminen ja jopa avoin vihapuhe on nyt johtanut, voi Sipilän lausuntoa pitää jopa varsin maltillisena.
Tämä trendi yhdistettynä lainvalmisteluun varattujen resurssien vähentämiseen johtaa yhä nopeatempoisempaan ja hutiloituun lainvalmisteluun. Tällä hetkellä olemme tilanteessa, jossa useat riippumattomat laillisuusvalvojat ovat huomauttaneet, ettei lakiesitysten valmisteluun ole riittävää määrää asiantuntijaresursseja saatavilla, esitykset valmistellaan valtavassa kiireessä ja lausuntokierroksia on lyhennetty dramaattisesti. Kunnon vaikutusarviointeja lakiesitysten vaikutuksista ei ehditä tehdä, saatikka että lainsäädönnön kokonaisvaikutusten arviointeja laadittaisiin.
Tieteentekijätaustaisena kansanedustajana ajattelen, että oli lopputuloksesta mitä mieltä tahansa, jokaisen kansanedustajan ja varsinkin hallitusvastuussa olevan tulisi huolehtia siitä, että lainsäädäntö on laadukasta ja huolellisesti valmisteltua, asiantuntijatietoon pohjaavaa. Se on toimivan yhteiskunnan ja demokratian perusta. Ja vaikka poliitikot loppukädessä vastaavat lopullisesta päätöksenteosta, pitäisi olla selvää, ettei suoraan tiedevastaisia päätöksiä tehdä.
Näin kävi esimerkiksi vuosi sitten, kun Suomen hallitus vastoin parasta mahdollista akateemista tutkimustietoa ja tutkijoiden suosituksia päätti vanhojen metsien kriteereistä. Kriteerit vedettiin niin tiukoiksi, ettei Etelä-Suomessa käytännössä löydy suojeltavia metsiä lainkaan. Tai kun maa- ja metsätalousvaliokunta ohi asiantuntijavalmistelun ja lausuntojen päätti omatoimisesti mahdollistaa uhanalaisen suden metsästyksen Suomessa ilman että asiasta ehdittiin lainkaan järjestää asiantuntijakuulemisia. Nopeasti runnottuja lakiesityksiä on myös liittynyt ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, kun maamiinat mahdollistettiin ennätysaikataulussa ilman kunnollisia asiantuntijakuulemisia tai kun Suomen ydinasepolitiikkaa muutettiin pikavauhdilla. Tuolloin valiokunnassa jopa sanottiin avoimesti, ettei akateemisia tutkijoita ole tarvetta kuulla, viranomaisten kuuleminen riittää. Tuo lausahdus oli poikkeuksellinen, sillä valiokunnissa on ollut vuosikymmeniä kulttuuri, että jokaisen kansanedustajan tiedonsaantioikeutta kunnioitetaan.
Tietoinen asiantuntijatiedon ohittaminen murentaa tutkimuspohjaista päätöksentekoa. Mutta vielä vakavampana tiedevastaisuuden ja suorastaan tiedevihamielisyyden muotona näen sen, kun eduskunnasta käsin kansanedustajat maalittavat yksittäisiä tutkijoita heidän tutkimusaiheidensa vuoksi. Näin tapahtuu Suomessa esimerkiksi lähes joka vuosi kun Suomen Akatemia julkistaa rahoituspäätöksensä. Palaan tähän puheessani myöhemmin. Räikeä tiedevihamielisyyden muoto kävi toteen tänä vuonna myös silloin kun sosiaali- ja terveysministeri päätti muuttaa ministeriön asiantuntijapaneelin arviointeja sosiaalityön tutkimuksen rahoituspäätöksistä “arvioimalla itse tutkimushankkeet uudestaan” ja asettamalla neuuteen järjestykseen. Samalla hän leikkasi pois puolet sosiaalityön tutkimukseen varatusta ministeriön määrärahasta. Valtavan julkisen kohun jälkeen toinen hallituspuolue ilmoitti, että koko haku menee uusiksi ja siirtyy Suomen Akatemiaan uudelleen käynnistettäväksi. Nämä ministerit viestivät, että akateeminen vapaus oli näin turvattu. Mietin, ajattelevatko ne sosiaalityön tutkijat, jotka joutuivat tämän mielivallan kohteeksi ja jotka joutuivat uuteen arviointiin ja rahoituskierrokseen, että tutkimuksen vapaus ja riippumattomuus on nyt todellakin turvattu Suomessa. Ajattelen pikemminkin, että tämä episodi turmeli vakavalla tavalla tieteen vapautta ja riippumattomuutta Suomessa. Olemme hyvät kuulijat myös Suomessa tilanteessa, jossa en vielä viisi vuotta sitten kuvitellut meidän olevan.
Hyvät kuulijat,
Koska tutkimusurallani kiinnostukseni liittyivät usein hyvin arkaluonteisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin, jouduin jo tutkijana kohtaamaan vihapuhetta. Yli viisitoista vuotta sitten, keväällä 2010, kirjoitin Suomen suurimpaan sanomalehteen mielipidekirjoituksen otsikolla: Maahanmuuttoa tutkivat eivät enää halua esiintyä julkisuudessa. (HS 14.3.2010) Tuo mielipide herätti valtakunnallisen kohun ja viikon aikana siihen otti kantaa niin Helsingin yliopiston kansleri kuin hallituksen ministeritkin.
Sen jälkeen vihapuhe on vain yltynyt suomalaisessa yhteiskunnassa. Ja tämä näkyy suoraan myös Suomen sijoittumisessa tieteen vapauden kansainvälisessä indeksissä. Vuonna 2025 Suomi oli romahtanut samalle tasolle tieteen vapaudessa kuin Bulgaria ja Romania. Keskeiset syyt Suomen tieteen vapauden huonolle kehitykselle arvioitiin olevan tutkimusrahoituksen epävarmuus, yliopistojen hierarkkinen johtaminen sekä tutkijoiden uhkailu ja häirintä.
Pahimpia tilanteita omalla tutkimusurallani taisi olla se, kun ison Suomen Akatemian tutkimusrahoituspäätöksen jälkeen vastaanotin myös itse niin paljon maalittamista ja vihapuhetta, että työpaikallani jouduttiin kiristämään turvatoimenpiteitä. Ja hyvät kuulijat, tämä tietenkin liittyy myös esitelmäni aiheeseen, eli akateemiseen vapauteen. Tutkimuksen puolella näemme yhä useammin sen, että tutkijat eivät uskalla puhua tutkimustuloksistaan julkisuudessa vihapuheen pelossa tai että tutkijat rupeavat itse sensuroimaan itseään arkojen yhteiskunnallisten tutkimusaiheiden edessä. Eduskunnassa olen puolestani valiokunnassa nähnyt, kuinka asiantuntijoiksi kutsuttuja tutkijoita halvennetaan ja heille naureskellaan kesken kuulemisen. Siten myös eduskunnan pitkäaikaista tapaa, että asiantuntijoiden lausuntoja ei kesken asiantuntijakuulemisen kyseenalaisteta, on ruvettu rikkomaan. Tällä kaudella yhä tavallisemmaksi on myös käynyt se, että valiokunnan lausunnoista ja mietinnöistä poistetaan kaikki lakiesitykseen liittyvät tutkimuspohjaiset kriittiset varaumat.
Eduskunnan varapuhemies Filatov sanoi jo muutama vuosi sitten, että olemme aivan uudenlaisessa tilanteessa eduskunnassa: Ensimmäistä kertaa kansanedustajat eivät jaa samaa todellisuuspohjaa. Räikeimmin tämä koskee ilmastonmuutosta koskevaa keskustelua. Varapuhemies Filatovin mukaan aikaisemmin sentään käsitys todellisuudesta kansanedustajilla oli sama, mutta näkökulmat yhteiskunnallisiin ilmiöihin ideologisesti erilaiset. Nyt emme jaa välttämättä edes samaa käsitystä todellisuudesta kun eduskunnasta käsin täysin avoimesti kyseenalaistetaan esimerkiksi ilmaston kuumeminen ja luontokato.
Kun todellisuuksien erkautumiseen yhdistämme vielä sosiaalisen median merkityksen kasvun, soppa on valmis. Yhtäkkiä olemme tilanteessa, jossa yksittäiset poliitikot esiintyvät ns asiantuntijoita sosiaalisessa mediassa ja mitä monimutkaisempi yhteiskunnallisempi ongelma, sen yksinkertaisempia täsmäratkaisuja näihin tarjotaan suosion kasvun toivossa.
Mutta vielä monimutkaisemmaksi tilanne muuttuu, kun poliitikon intentiona ei edes ole puhua totta. Yhdysvaltalainen filosofi Harry G Frankfurt on esittänyt esseessään ”On Bullshit” että esimerkiksi oikeistopopulistinen retoriikka ei tähtää valehtelemaan systemaattisesti, vaan luomaan narratiiveja, joissa totuus ei ole keskiössä. Tämä tekee puolestaan vastakeskustelusta lähes mahdotonta, koska ei ole ikään kuin yhtä ”valhetta” korjattavaksi. Ei ole edes pyrkimystä totuuteen, on tietoista ”paskanpuhumista”. Ja se mikä on kaikkein vaarallisinta on, että tällaisen paskanpuhumiskulttuurin yleistymisen myötä totuus arvona rapautuu. Kun ihmiset tottuvat yhä enemmän siihen, että viestinnän tarkoitus on mielikuvan luominen ja tunnereaktioiden herättäminen eikä totuuden välittäminen, syntyy kulttuuri, jossa totuus menettää merkityksensä. Tämä on Frankfurtin mukaan vaarallisempaa kuin pelkkä valehtelu, koska se murentaa yhteisen todellisuuspohjan. Ja hyvät kuulijat, juuri tämän ilmiön äärellä me olemme ympäri Eurooppaa.
Akateeminen vapaus
Tällä kaudella Suomen eduskunnan 200:sta kansanedustajasta 15 on väitellyttä tohtoria. Viime kaudella tuo luku oli 13. Mutta pelkkä tohtorin titteli ei minusta vielä takaa sitä, että on kansanedustajana sitoutunut tutkimuksen ja tieteen vapauden ja riippumattomuuden puolustamiseen ja ymmärtää näiden merkityksen demokratian näkökulmasta. Tieteen vapauden puolustaminen edellyttää, että tuntee syvällisesti tieteellisen tutkimuksen logiikan mutta myös tutkimusrahoituksen tilanteen läpikotaisesti. Siinä auttaa kokemus omasta tutkijaurasta. On nimittäin niin, että viiden vuoden aikana sivistysvaliokunnassa huomasin melko pian, että vain harva valiokunnan jäsen puhui tutkimuksen ja tieteen aseman puolesta. Moni koki sen liian vieraaksi aiheeksi itselleen, ehkä jopa elitistiseksi. Kun ei ole itse kokenut esimerkiksi tutkimusrahoituksen epävarmuutta tai sitä, että tutkijan työajasta merkittävä osa menee uuden erittäin kilpaillun tutkimusrahoituksen hakemiseen, on vaikea ymmärtää, kuinka paljon tutkijan epävarma taloudellinen tilanne vaikuttaa siihen, kuinka vapaasti voi tutkia sitä, mitä haluaa. Tutkijat toisin sanoen hakevat rahoitusta sieltä, mistä sitä on mahdollista saada ja muotoilevat hakemuksensa niin, että ne ovat mahdollisimman ”myyviä” ja ”varmoja”. Tämä saattaa johtaa itsesensuuriin: Tutkijat saattavat tietoisesti tai tiedostamattaan välttää sellaisia tutkimusasetelmia tai tulkintoja, joiden he pelkäävät vaarantavan jatkorahoituksen saamisen samalta rahoittajalta.
Suomalaisen Tiedebarometrin mukaan 86 prosenttia suomalaisista ilmoittaa luottavansa paljon tieteeseen ja tutkimukseen. Tiede ja yliopistot nauttivat Suomessa vahvaa ja vakaata arvostusta, joka vertautuu luottamuksessa poliisin ja oikeuslaitoksen kaltaisiin puolueettomina pidettyihin instituutioihin. Vaikka luottamus tieteeseen on vahvaa, joskus akateemisen vapauden ja riippumattomuuden periaatteet eivät kuitenkaan ole selviä edes enemmistölle päätöksentekijöistä. Monille kansanedustajille saattaa olla vierasta se, ettei poliitikko päätä, mitä asioita Suomessa tutkitaan tai mitkä aiheet ovat hyödyllisiä tutkimuskohteita. Siksi ajattelen, ettei akateemisen vapauden ja riippumattomuuden periaatetta voi kansanedustajille liikaa korostaa. Tämä kävi ilmi konkreettisesti, kun hallitus muutama vuosi sitten teki lakiesityksen, jonka mukaan Suomen Akatemian tehtävien hoitaminen ”ei saa olla ristiriidassa Suomen kansallisen turvallisuuden, Suomen kansainvälisten velvoitteiden tai Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa”.
Vielä eduskuntakäsittelyn aikana monien kansanedustajien oli mahdotonta ymmärtää, miksi tämä rajaus nimenomaisesti oli uhka akateemiselle vapaudelle. Puhuin henkilökohtaisesti sivistysvaliokunnan jäsenille ja vetosin heihin, etteivät he päästäisi lakiesitystä läpi. Yritin koota eduskunnan tutkijataustaisia kansanedustajia yli puoluerajojen yhteen. Puhuin asiasta myös eduskunnan täysistunnossa. Lakiesitystä kritisoivat myös kovin sanoin tiedeyhteisön jäsenet julkisuudessa. Oli esimerkiksi varsin poikkeuksellista, että 13 Suomen tieteen akateemikkoa kirjelmöi asiasta suoraan tiedeministerille. He totesivat muun muassa, että vaikka he ymmärtävät huolen siitä, etteivät tutkimustulokset saa joutua ns ”vääriin käsiin” geopoliittisen turvallisuustilanteen ollessa herkkä, heidän mukaansa lakiehdotus vaarantaa yliopistojen ja tutkimuslaitosten tutkimuksen vapauden ja on ristiriidassa perustuslain kanssa. Perustuslain mukaan tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.
Arvosteluryöpyn saaneet suunnitelmat jätettiin lopulta toteuttamatta ja lakiesitys vedettiin eduskunnasta pois. Olin tietenkin äärimmäisen tyytyväinen ja koko tapaus osoitti, että vielä täysistuntojen lähetekeskusteluissa on täysin mahdollista vaikuttaa lakiesitysten sisältöihin, mutta olin myös melko järkyttynyt. Mitään tällaista ei koskaan olisi saanut antaa hallituksen esityksenä.
Tutkimuksen ja päätöksenteon eroavat logiikat
Millä tavalla sitten tieteellisen tutkimuksen ja päätöksenteon välistä kuilua voisi tässä turbulentissa ajassa ja edellä kuvaamieni haasteiden näkökulmasta kuroa yhteen? Miten saada päätöksentekijät vakuuttuneeksi tutkimuspohjaisen päätöksenteon tärkeydestä? Entä miten saada heidät aidosti kuuntelemaan tutkittua tietoa? Entä miten saada tutkijat vakuuttuneiksi siitä, että omaa tutkimusta todella kannattaa ”myydä” päätöksentekijöille?
Jotta pääsemme tämän ongelman ytimeen, on tarpeellista avata tutkimuksen ja päätöksenteon eri tarkoituksia ja logiikkoja.
Tutkimuksen ja päätöksenteon eri aikakäsitykset
Päätöksenteko ratkoo usein akuutteja yhteiskunnallisia ongelmia nopeassa aikataulussa tässä ja nyt, tai yrittää ennakoida ratkaisuita tuleviin ongelmiin. Päätöksenteon fokus on siten ratkaisujen löytämisessä ja päätösten tekemisessä. Tutkimus puolestaan tarjoaa näkökulmia, perspektiiviä ja ymmärrystä, jotka voivat olla moniselitteisiä ja kestää kauan. Esimerkiksi yhteiskuntatieteilijät ovat tarkkoja kontekstualisoimaan asioita ennen kuin he vastaavat täsmällisiin kysymyksiin ja silloinkin täsmävastausten antaminen voi olla hankalaa. Päätöksentekijälle tai median edustajalle tällainen tutkijan asemointi voi näyttäytyä jahkailuna ja turhana jossitteluna. Etkö voisi vain suoraan sanoa miten asiat ovat? Etkö voisi vain suoraan sanoa, mitä meidän tulee tehdä? Ja kun asiaa laajennetaan koko tieteen kenttään, on selvää, että osa tutkimuksesta saattaa olla sopivampaa ratkaisukeskeisyyteen mutta suuri osa ei. Moni tutkija ja tieteentekijä myös ajattelee, ettei ratkaisujen tarjoaminen tulisikaan olla tutkimuksen päätehtävä vaan tieto on itseisarvo ja tiedon tuottaminen on itsessään päämäärä. Tutkijat ovat myös tarkkoja asiantuntijuutensa rajoista ja itse ajattelen, että parasta asiantuntijuutta on myös se, että aidosti tietää, missä nuo rajat menevät. Totta kai on demokratiankin kannalta oleellista, että tutkijat ottavat kantaa laajasti yhteiskunnallisiin asioihin, mutta usein tutkijat ovat tarkkoja siitä, etteivät he lausu ainakaan mitään satavarmaa asioista, joita he eivät ole tutkineet tai jotka eivät liity heidän asiantuntijuutensa ytimeen. Tämä puolestaan voi turhauttaa päätöksentekijää tai median edustajaa.
Eduskunnan kansanedustajien ja tutkijoiden verkostossa (Tutkas) yksi käytännön ongelma, joka on tullut selväksi, on interventioiden oikea-aikaisuus, ja oikeat muodot. Toisin sanoen tutkijat eivät usein tunne kohtia, joissa esimerkiksi lakiesitykseen kannattaa ja voi vaikuttaa, tai päätöksentekoon laajemmin. Näin haasteeksi muodostuu tarjota tietoa prosessien oikeissa kohdissa.
Viestinnän muoto
Oikea-aikaisuuden lisäksi kyse on viestin muotoilusta. Tutkijoiden ja päätöksentekijöiden toisiaan ymmärtämisen toinen haaste onkin se, minkälaisessa muodossa tutkijan kannattaisi omat tutkimustuloksensa tai ajatuksensa päätöksentekijälle viestittää: Tutkijat ovat usein aivan liian monisanaisia ja koukeroisia ja päätöksentekijöillä on valtava aikapaine. Päätöksentekijät haluavat tutkijalta viestin tiiviissä ja yksinkertaisessa ymmärrettävässä muodossa. Tutkija taas saattaa ajatella, että yksinkertaistaminen tekee hallaa ilmiön moniulotteisuudelle. Mutta selvää on näin kansanedustajan näkökulmasta: Tutkijoilta tarvittaisiin oikea-aikaisia interventioita mahdollisimman lyhyessä ja tiiviissä muodossa. Soitto perään avustajalle tai kansanedustajalle ei olisi pahitteeksi: Lähetin sinulle viestin, oletko varmasti ehtinyt lukea sen?
Samaan aikaan olisi tärkeää, että kansanedustajat ymmärtäisivät tieteellisen tutkimuksen luonnetta paremmin. Tutkijoiden tapa ilmaista arkipäiväisiä asioita mutkikkaasti ei ole pahantahtoisuutta. Tutkijat tuovat parhaimmillaan asioihin nyansseja ja syventävät ymmärrystä. Julkisuudessa – ja esimerkiksi yliopistojen viestintäkoulutuksessa – ’ongelmaa’ tyypillisesti aletaan ratkaisemaan ’yksinkertaistamalla’ tutkijoiden ulosantia. Tieteen luonne ja tutkimuksen moniulotteisuus kärsii, jos viestintä typistetään minuutin mittaisiksi pitchauksiksi ja tutkijat koulutetaan viestintäkonsulteiksi. Tutkijataustaisena kansanedustajana ajattelen, että yhteiskunta on monimutkainen ja kaikki ei ole typistettävissä yksinkertaisiksi ratkaisuiksi. Keskeistä on ymmärtää, mihin eri päätösvaihtoehdot johtavat ja mitä vaikutuksia niillä saattaa pitkällä aikavälillä olla. Jotta tähän haasteeseen voisi kunnolla pureutua, tämä vaatisi päätöksentekijöiltä jatkuvaa halua kehittää ja myös sivistää itseään.
Tutkimuksen politisoituminen: Päätöksentekijä haluaa kuulla vain itselleen mieluisan asiantuntijalausunnon
Kuten aiemmin kerroin, eduskunnan valiokunnan asiantuntijakuulemiset ovat tärkeä osa lainsäädäntötyötä. Kun lakiesitys saapuu valiokuntaan lausuntoa tai mietintöä varten, jokaisella kansanedustajalla on oikeus esittää kuultavia asiantuntijoita. Tämän katson liittyvän myös keskeisesti kansanedustajan tiedonsaantioikeuksiin. Itse olen pyrkinyt pitämään huolen valiokunnassa siitä, että valiokunnat kuulevat laajasti myös akateemisia tutkijoita.
Samaan aikaan tiedämme, että tutkimustiedon politisoituminen on tuttua eri selvityksistä ja tutkimuksista: Ihmiset mieluusti kuuntelevat juuri heidän näkemyksiään heijastelevia ja tukevia tutkijoita. Näin tutkittu tieto ja sen tarjoamat vastaukset ja näkökulmat sekoittuvat helposti ihmisten mutu-olettamuksiin ja poliittisiin näkemyksiin. Samalla hämärtyy käsitys siitä, miten tutkijoiden oletetaan tekevän tutkimustaan. Tämä on viime aikoina näkynyt räikeästi esimerkiksi siinä, kuinka herkästi kansainvälisen oikeuden tutkijat leimataan poliitikkojen toimesta pahimmillaan vaaraksi kansalliselle turvallisuudelle kun he kommentoivat puolustuspolitiikkaa koskevia asioita, eikä heidän lausuntojaan haluta kuulla tai ne ohitetaan.
Näin kävi esimerkiksi silloin kun käsittelimme ulkoasianvaliokunnassa noin vuosi sitten Suomen irtautumista jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta. Ensinnäkin valiokunnan enemmistö teki kaikkensa, jotta kansainvälisen humanitaarisen oikeuden asiantuntijoita kuultaisiin niukasti, sen sijaan puolustusta edustaville asiantuntijoille annettiin enemmän tilaa. Ja tämän jälkeen kun oli kansainvälisen oikeuden asiantuntijoiden vuoro kertoa näkemyksensä valiokunnalle, esityksille, kysymyksille ja keskustelulle ei jäänyt juuri lainkaan aikaa. Tällainen suhtautuminen tutkittuun tietoon ja akateemisiin asiantuntijoihin on ennen kaikkea halveksivaa asiantuntijoita kohtaan ja pahimmassa tapauksessa se saattaa johtaa siihen, etteivät akateemiset asiantuntijat ole enää jatkossa halukkaita saapumaan valiokunnan kuultaviksi. Tämä puolestaan vaikuttaa suoraan lainsäädäntötyön sisältöön ja laatuun ja ylipäätään tutkimuspohjaisen lainsäädäntövalmistelun rapautumiseen.
Itse ajattelen, että päätöksentekijöiden pitäisi kuulla akateemisia tutkijoita paljon enemmän, mutta tosiasia on myös se, että päätöksentekijät vastaavat lopullisesta päätöksenteosta, eikä tutkimustieto koskaan ole ainoa päätöksenteon peruste. Sen rinnalla tehtyyn päätökseen vaikuttavat aina myös omat arvot, intressit, talous ja poliittiset tavoitteet ja tämä on asia, joka puolestaan tieteentekijälle voi avautua huonosti.
Miten kuilua tutkimuksen ja päätöksenteon välillä voisi kuroa umpeen?
Luentoni keskeinen anti voisi olla seuraava: Tässä ajassa päättäjät tarvitsevat tutkijoita juuri silloin, kun tutkimustulokset ovat epämukavia. Tässä ajassa päättäjät tarvitsevat akateemisia asiantuntijoita erityisesti silloin, kun opportunismi ja äänekäs julkisuus vetävät päätöksentekijöitä tekemään helppoja ja yksinkertaisia ratkaisuja. Tämän olen itse huomannut esimerkiksi kun päättäjät haluavat kiillottaa kilpeään ja asettaa kategorisia ikärajoituksia nuorten kännykän käytälle, miettimättä a) miten tämä tehdään käytännössä ja b) minkälaisia vaikutuksia tällä on nuorten hyvinvoinnille ja vertaissuhteille laajemmin. Tai kun nuorisorikollisuutta pyritään ratkomaan populistisesti kovemmilla rangaistuksilla ja rangaistusikää alentamalla kuulematta pohjoismaisia kriminologian asiantuntijoita, joiden keskeinen viesti on ollut, että nuorisorikollisuuden ratkaisussa keskeistä ovat sosiaalipoliittiset toimet rangaistuspopulismin sijaan.
Samaan aikaan päättäjät ovat yhä enemmän joutuneet tilanteisiin, jossa päätöksiä joudutaan tekemään yhä suuremmassa epävarmuudessa. Nopeat kriisit (esimerkiksi korona, ilmastokriisi, turvallisuuspolitiikka) ajavat päätöksentekijät tilanteisiin, joissa päätöksiä on tehtävä ennen kuin tutkimus tarjoaa täydellisiä vastauksia ja turvallisimpia ratkaisuja. Mutta: Tämä tarjoaa tutkimukselle myös ihan erityisen tehtävän. Tehtyjä päätöksiä pitää tieteen keinoin arvioida kriittisesti, jotta tulevaisuudessa oltaisiin viisaampia.
Mitä sitten pitäisi oikeasti tehdä, jotta tutkijat ja päätöksentekijät ymmärtäisivät toisiaan paremmin:
Tutkijoille:
- Kiinnostu politiikasta ja sen logiikasta. Perehdy siihen, miten päätöksiä tehdään ja miten lainsäädäntötyö etenee.
- Osallistu julkiseen keskusteluun.
- Tutustu poliitikkoihin. Tähän esimerkiksi eduskunnan Tutkas-verkosto tarjoaa hienon mahdollisuuden.
- Paketoi viestisi ymmärrettävästi ja huolehdi siitä, että viestisi menee perille.
- Vastaa myöntävästi kutsuun, kun sinut kutsutaan valiokuntaan kuultavaksi.
- Avaa päätöksentekijöille ymmärrettävästi tieteentekemisen logiikkaa, tieteellisiä prosesseja ja sitä, miten tutkimusta tehdään.
Entä keskeiset viestini päätöksentekijöille:
- Puolusta tieteen vapautta ja riippumattomuutta. Huolehdi tutkimusrahoituksen riittävyydestä. Sisäistä se, että tieteen vapaus on demokratiaan perusta.
- Perehdy ja sivistä itseäsi. Kuuntele myös niitä asiantuntijoita, joiden viesti ei aluksi tunnu mieluisalta.
- Kutsu tieteen asiantuntijoita kuultavaksi valiokuntaan.
- Huolehdi, että tieteen lukutaito on vahvaa. Eli turvaa koulutuksen rahoitus jokaisella koulutusasteella varhaiskasvatuksesta korkeakouluihin.
Ja lopuksi hyvät kuulijat,
Demokraattinen päätöksenteko ei voi perustua pelkästään tutkimukseen, mutta se ei voi myöskään menestyä ilman sitä. Akateemisen vapauden suojeleminen ja tutkimuksen tuominen osaksi päätöksentekoa eivät ole erillisiä tavoitteita, vaan saman demokraattisen projektin kaksi puolta.
Keynote-puhe konferenssissa Future Challenges in the Nordics. Closing Seminar, 2.10.2026. Alkuperäinen esitelmä pidetty englanniksi otsikolla: Mind the Gap: Bridging Academic Freedom, Research and Political Decision‑Making.