Lastensairaalan remontti ja siihen liittyvä yksityinen rahoitus ovat herättäneet viime aikoina vilkasta keskustelua hyvinvointiyhteiskunnan roolista. Remontin on arvioitu maksavan 160 miljoonaa ja puolet potista puuttuu. Jotta remontti valmistuisi kolme vuotta aiottua aikaisemmin, eli vuonna 2017, tarvitaan rutkasti yksityistä rahaa varainkeruun, investointien ja lainojen kautta. Varainkeruuta varten on perustettu yksityinen säätiö, jonka tehtävänä on kerätä 30 miljoonaa yksittäisiltä kansalaisilta.
Moni on ihmetellyt, mikä se sellainen ennätyksellisen rikas Suomi on, joka ei pysty enää kattamaan terveydenhuollon ydintoimintoja itse. Samaan aikaan varsinkin säätiön puuhanaiset (Anne Berner ja Anne Brunila[1]) ovat julkisuudessa syyttäneet rahoituskuviota kritisoivia lapsipotilaiden hylkäämisestä ja ennakkoluuloista. Anne Berner vetosi A-studiossa 22.2.2013 kansalaisten hyväntekeväisyystahtoon kertomalla, että lastensairaalan remontin aikaistaminen on lahja satavuotiselle Suomelle.
Keskustelussa vedotaan voimakkaasti tunteisiin. Ja tunteisiin vetoamalla myös varainkeruun onnistuminen saadaan taattua. Tämähän ei hyväntekeväisyyskentällä ole uusi asia. Ongelma on se, etteivät tunteet saisi määritellä sitä, miten hyvinvointiyhteiskunnan perustoimintoja ylläpidetään.
Tunteilla pelaamalla ja lahjoitusten avulla valta ja vastuu siirretään huomaamatta julkiselta yksityisille. Monissa maissa, joissa on vahva lahjoituskulttuuri, on heikko tahto maksaa veroja. Tämä kehitys huolestuttaa monia. Miten altruistiseen projektiin pääsevät osallistumaan ne, joilla jokainen sentti menee elämiseen? Määritteleekö ihmisten hyväntekeväisyystahto tulevaisuudessa sen, miten resursseja jaetaan? Hellyttävätkö esimerkiksi asunnottomat ja päihdeongelmaiset kansalaisia vastaavanlaisiin lahjoituksiin?
Ja todettakoon nyt selvästi. On hienoa, että ihmiset haluavat auttaa ja luopua omastaan. Tämän totesin myös Anne Bernerille Min morgon –ohjelmassa. Samaan aikaan on annettava tilaa kriittiselle yhteiskunnalliselle keskustelulle. Huolen valtion katoavasta vastuusta jakavat monet.
[1]Anne Brunilan Twitter-vastaus 17.2.2013 ”Sairaalan rakentaminen ei ole hurskastelua. Ihmettelen näkemystäsi. Ajatteletko yhtään lapsipotilaita?” rahoituskuviota kritisoineen Asko Viitalan viestiin: ”Lastensairaanlan rahoituksen alistaminen hyväntekeväisyyshurskastelukanavaksi on sairasta kehitystä”.