Hallituksen epäoikeudenmukainen leikkauslinja ei näytä laantuvan ja uhkaa myös Helsinkiä. Onneksi kunnissa voimme edelleen päättää monista ihmisten hyvinvoinnin kannalta ratkaisevista asioista. Näissä vaaleissa päätetään, mikä on Helsingin linja jatkossa. Kyse on arvovalinnoista.
Suomalaista poliittista retoriikkaa luonnehtii usein vastakkainasettelu ”realistien” ja ”idealistien” välillä. Politiikassa idealistit pitävät esillä ihmisoikeuksia ja jokaisen oikeutta hyvinvointiin, realistit painottavat talouskuria. Helsingissä realistit, kokoomuslainen kaupunginjohtaja kärjessä, muistuttavat maan taloustilanteen olevan vaikea ja perustelevat sillä, että Helsinginkin pitää leikata palveluista.
Tällainen vastakkainasettelu on kuitenkin harhaanjohtava. Järkevä kunnallispoliittinen keskustelu lähtee siitä, mitä halutaan tehdä ja mitä pidetään tärkeänä. Vasta sen jälkeen pohditaan, miten toiminnasta koituvat kustannukset katetaan.
Arvoperusteisten tavoitteiden nostaminen etusijalle ja talouden tunnustaminen toissijaiseksi on taloustieteeseen ankkuroitua politiikkaa. Kunta ei ole yritys vaan julkisyhteisö ja sen tärkein tehtävä on edistää asukkaidensa hyvinvointia, ei minimoida kustannuksia. Tämä tuntuu Helsingissä liian usein unohtuvan.
Saavatko helsinkiläiset vanhukset hyvää hoivaa kotona ja laitoksessa? Onko varhaiskasvatus esimerkillisellä tasolla koko kaupungissa? Ovatko Helsingin kulttuuri- ja vapaa-ajan palvelut kaikkien saatavilla asuinpaikasta ja tulotasosta riippumatta? Onko lastemme saama koulutus korkealuokkaista riippumatta siitä, mistä päin kaupunkia vanhemmat ovat asuinpaikkansa valinneet?
Helsinki voi palkata minimiä enemmän henkilökuntaa vanhusten- ja terveydenhoitoon, päiväkoteihin, kouluihin ja sosiaalipalveluihin, pienentää päiväkotien ja luokkien ryhmäkokoja, rakennuttaa vuokra-asuntoja ja tarjota palveluja kaikille tarvitseville. Kenenkään ei pidä palella pakkasöinä ulkona ilman majoituspaikkaa.
Monista arvoista vallitsee laaja yksimielisyys. Harvassa ovat ne poliitikot, jotka eivät liputa liikkumisen vapauden, oikeudenmukaisuuden, hoivan, asumisen, terveyden, sivistyksen, varhaiskasvatuksen ja koulutuksen puolesta.
Arvoista vallitsee yksimielisyys kuitenkin vain periaatteessa, sillä kaikkea ei voi saada. Se mitä priorisoimme ja miten priorisoimme on kunnallispoliittisen keskustelun tärkein kohde. Talous on aina keino, ei koskaan päämäärä. Myös taloustieteen näkökulmasta yhteiskunnalliset tavoitteet ovat etusijalla.
Minun Helsinkini ei syrji ihmisiä sukupuolen, etnisyyden, seksuaalisuuden, vamman tai iän perusteella, vaan tarjoaa kattavat julkiset hyvinvointipalvelut kaikille, ilman verokikkailuja ja voitontavoittelua. Meillä on vielä roimasti tehtävää tämän saavuttamiseksi.