Rakkaus. Ei ole varmaan mitään muuta aihetta elämässä, jonka sisältöä ihmiset miettisivät yhtä paljon. Ei ole muuta kysymystä kuin ehkä elämän tarkoitus itsessään, jonka edessä ihmiset tuntevat samanlaista sanoinkuvaamatonta onnea, surua, autuutta.
Usein ajattelemme, että rakkaus on romanttista rakkautta, mutta minusta se on paljon muuta. Se on elämää kannatteleva voima, joka toteutuu ystävyydessä, perheen parissa, hoivassa. Rakkauteen ei kuulu vallan väärinkäyttöä, alistamista tai väkivaltaa. Rakkautta ei ole olemassa ilman luottamusta, hoivaa, tunnetta, sitoutumista ja kunnioittamista. Jos haluamme oppia rakastamaan, meidän pitää oppia sekoittamaan näitä eri rakkauden aineksia.
Mitä rakkaus on, sitä en täysin tiedä. Olen elänyt sen liekeissä, surrut sen menettämistä, nauttinut sen huumasta, katsellut sitä lapsieni silmistä. Rakkaus elää myös muistoissa, ei mene päivääkään, etten miettisi omia edesmenneitä isovanhempiani, joiden rakkaus kannatteli elämän vaikeimpien kolhujen yli. Kun sanoja ei enää ollut, oli kosketus ja silitys. Istuimme vierekkäin ja pidimme toisiamme kädestä kiinni, pitkään.
Rakkaus on koti, se luo turvaa, pitää meitä yhdessä, mutta saa meidät ihmettelemään omien tunteidemme äärilaitoja. Se on tunnetta siitä, että olemme yhtä ja samaa. Se on pelkoa menetyksestä, se on sanoinkuvaamatonta onnea siitä, mitä nyt on, se on halua puskea läpi loskan ja räntäsateen, jotta pääsisi kotiin. Rakkaus on huolta lähimmäisestä, se on halua hoivata, silittää ja pitää kiinni.
Muutamia päiviä sitten olin juhlapuhujana Kannelmäen palvelukeskuksen avajaisissa. Kävin tutustumassa keskukseen edellisellä viikolla etukäteen, sillä halusin tietää, minne tarkalleen ottaen olin menossa puhumaan. Kiersimme huoneesta ja tilasta toiseen. Kun tutustumisen jälkeen kävelin juna-asemalle, minulla oli levollinen olo. Minä olin nähnyt omin silmin rakastavan ja välittävän yhteisön, ammattilaisten läsnäolon ja herkkyyden. Mutta myös vilauksen siitä, että ammattihoivakin on aina myös ihmissuhde. ”Tämä on sellainen hyvä paikka, muista se”, hoitaja sanoi minulle.
Käynnissä oleva vanhuspalvelukeskustelu on repivää, vaikka se toivottavasti johtaa parempaan tulevaisuuteen. Haluan koko sydämestäni uskoa, että nyt on ylitetty raja eikä paluuta entiseen enää ole. Hoivassa on kyse ihmisten perustarpeista ja jokaisen oikeudesta ihmisarvoiseen elämään.
– Äitini, sisareni, ystäväni, lapseni,
sanoo äiti minulle.
Se on kaunis rakkaudentunnustus,
runsain mitä olen saanut.
Yölintu alkaa laulaa
Kun sitä muistelin.
Äiti, äiti, äiti, se sanoo.
sisar, sisar, sisar, ystävä, ystävä,
lapseni, lapseni, lapseni. Rakas, rakas.
Minä ymmärrän.
Kuka ikinä minulle sanoo
yhden näistä tunnustuksista
tarkoittaa niitä kaikkia.
-Eeva Kilpi
(Juhlapuhe Kannelmäen palvelukeskuksen tupaantuliaisissa 13.2.2019)