Talous on politiikassa ennen kaikkea keino, ei päämäärä

Eduskunta käsitteli 1.10.2019 kokoomuksen tekemää välikysymystä hallituksen talous- ja työllisyyspolitiikasta. Tässä puheenvuoroni keskustelusta:

Arvoisa puhemies,

”Meidän on pakko säästää palveluista, sillä ajattelemme tulevaisuuden lapsia ja nuoria.” Tuo oli suurin piirtein ensimmäinen lause, jonka kuulin kokoomuslaisten valtuutettujen suusta, kun olin noussut Helsingin kaupunginvaltuustoon ja kaupunki käsitteli budjettiaan syksyllä 2013. Sen jälkeen olen kuullut tuon hokeman uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Kuinka outoa perustella lasten ja nuorten hyvinvointiin ja lapsiperheisiin kohdistuvia leikkauksia tulevaisuuden lapsilla, ajattelin tuolloin ja ajattelen edelleen.

Kokoomuksen välikysymyksessä viljellään tiuhaan sellaisia käsitteitä, kuten ”holtiton talouspolitiikka” ja ”holtittomuuden vaarat”, kun kuvataan hallitusohjelman mukaista politiikkaa. Kun puolestaan halutaan korostaa ”kestävyyttä”, ”pragmaattisuutta” ja ”vastuullisuutta”, viitataan kokoomuksen omaan politiikkaan. Usein se ei ole kokoomuksen mukaan edes ideologista lainkaan, vaan “puhdasta realismia”. Niinpä niin.

Arvoisa puhemies,

Me olemme koko viime hallituskauden nähneet, mitä tuo vastuulliseksi politiikaksi väitetty linja on käytännössä tarkoittanut: Köyhiin, sairaisiin, työttömiin kohdistuvia säästötoimenpiteitä perusteltiin ”välttämättömyydellä”, työttömiä kurittavan aktiivimallin puolestaan todettiin olevan tarpeellinen ”rakenteellinen uudistus”. Rakenteelliseksi uudistukseksi tuntuukin kelpaavan vain sellainen toimenpide, joka nakertaa universaalin hyvinvointivaltion perustaa.

Tosiasiassa nuo samat vastuullisiksi väitetyt toimenpiteet kasvattivat holtittomasti hyvinvointivelkaa, Kaikkein hurjimmin tuo näkyi satojen miljoonien koulutusleikkauksissa. Käytännössä tuo tarkoitti, että viime hallitus heikensi tulevaisuuden nuorilta yhdenvertaisen mahdollisuuden työhön, kun koulutus ei niukkenevien resurssien vuoksi pysty enää yhtä voimakkaasti toteuttamaan tärkeää tehtäväänsä tasa-arvoisen tulevaisuuden takaajana kaikille nuorille.

Esimerkiksi ammatillisessa koulutuksessa koulutusleikkausten takia lähiopetus väheni dramaattisesti ja oppiminen yksilöllistyi entisestään, mikä puolestaan vauhditti eriarvoisuutta. Kun lähiopetusta ja tukea ei ole tarpeeksi, kelkasta putoavat helposti juuri ne nuoret, jotka tarvitsisivat kaikkein eniten tukea. Pahinta on, että koulutusleikkausten vaikutukset näkyvät viiveellä, vaikka hallitus nyt paikkaa parhaansa mukaan tilannetta.

Mutta otetaan toinen konkreettinen esimerkki hyvinvointivelasta. Olen usein todennut, että lapsen subjektiivinen oikeus varhaiskasvatukseen on hienoimpia universaalin hyvinvointivaltion tasa-arvosaavutuksia. Se ei erottele lapsia taustan mukaan, eikä hoidontarvetta tarvitse erikseen anoa ja perustella leimaantumisen pelossa. Mutta juuri tuohon keskeiseen oikeuteen edellinen hallitus kajosi välttämättömien toimenpiteiden varjolla.

Mihin universaalin päivähoito-oikeuden lakkauttaminen sen toteuttaneissa kunnissa käytännössä johti? Siitä kärsivät juuri ne lapset, jotka olisivat tarvinneet varhaiskasvatusta kaikkein eniten. Lisäksi byrokratian määrä lisääntyi.

Juuri tämä on se politiikka, jota kokoomuskin omassa välikysymysperustelussaan ajaa: Kärjistyneimmillään sellaista hyvinvointiyhteiskuntaa — ja huom, nimenomaan täälläkin kokoomus on koko ajan puhunut vain hyvinvointiyhteiskunnasta, ei hyvinvointivaltiosta — jossa julkiset palvelut olisi lopulta tarkoitettu vain rajatulle ryhmälle ihmisiä ja loput voisivat maksaa niistä itse.

Arvoisa puhemies,

Talouspoliittinen keskustelu on onneksi moninaistunut siitä, mitä se oli vielä eduskuntavaalien 2015 alla, kun televisiostudiossa tikitti velkakello. Asenteet elvytykselle muuttuvat myönteisemmiksi jopa Saksassa.

Hallitus on tehnyt täyskäännöksen harjoitettuun politiikkaan monella tasolla. Olennaista on visio tulevaisuudesta: Suomen suurimpia haasteita työllisyydenkin näkökulmasta on liian matala koulutustaso, kasvavat oppimiserot ja muista Pohjoismaista poikkeava varhaiskasvatuksen osallistumisaste. Hyvinvointivelkaa kurotaan umpeen juuri elämän alkupäässä investoimalla koulutukseen ja lasten ja nuorten hyvinvointiin tuntuvasti. Talous on politiikassa ennen kaikkea keino, ei päämäärä sinänsä.

Vastaa