Jokaisella lapsella, nuorella ja aikuisella on oikeus väkivallasta vapaaseen arkeen ja elämään Helsingissä. Helsingin on palveluissaan ja kaikessa toiminnassaan turvattava, että tämä oikeus toteutuu käytännössä. Nyt niin ei aina ole.
Sandra Hagmanin tärkeä valtuustoaloite koskee kunniaan liittyvää väkivaltaa ja/tai pakottavan kontrollin alla eläviä tyttöjä ja naisia, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia. Aloitteen keskeinen tahto on, että Helsingin palveluissa tämä väkivallan muoto tunnistettaisiin paremmin ja otettaisiin vielä hanakammin puheeksi. Jollei ilmiötä tunnisteta ja jollei ole työkaluja puuttua väkivaltaan, jää väkivallan uhri oman onnensa nojaan.
Helsingin kaupunginhallituksen vastaus osoittaa, että Helsingissä tehdään jo teeman parissa paljon ja että yhteistyö järjestöjen kanssa on tiivistä. Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustoimikunta puolestaan korostaa lausunnossaan, kuinka tärkeää on, että kunniaan liittyvään väkivaltaan limittyvä koulutus ei ole vain silloin tällöin tapahtuvaa pistemäistä koulutusta, vaan systemaattista ja kaiken toiminnan läpileikkaavaa. Yhtä tärkeä on toimikunnan nosto siitä, että myös koulutus ihmisoikeuksista ja seksuaali- ja itsemääräämisoikeudesta on oleellista, jotta esimerkiksi tytöt itse osaavat tunnistaa, mikä kohtelu ei ole oikein. Mutta koska kyseessä on usein alaikäiset, on vastuu ihmisoikeuksien toteutumisesta aina viime sijassa aikuisilla.
Arvoisa puheenjohtaja,
Haluan nostaa esille pari asiaa, joita ei aloitevastauksessa ja lausunnossa nosteta esille. Kun nuorisotutkijana haastattelin maahanmuuttajataustaisia nuoria, vanhempia ja heidän parissaan toimivia ammattilaisia, peräänkuuluttivat monet kuinka tärkeää on huomata, että silloin kun puhutaan esimerkiksi aikuisen lapseen kohdistamasta kaltoinkohtelusta, on puheeksi ottaminen erityisen vaikeaa suuren lojaalisuuden takia. Tämä on havaittu myös lapsiuhritutkimuksissa ja koskee taustasta riippumatta lapsia ja nuoria yleisemmin. Lapsi ja nuori suojelee usein viimeiseen asti omaa vanhempaansa, vaikka kohtelu ei olisi oikein millään tasolla oikein. Siksi on tärkeää, että lasten ja nuorten ympäristöissä on riittävästi turvallisia aikuisia, joihin luottamus rakentuu helposti ja joiden kanssa uskaltaa ottaa puheeksi myös väkivallan ja kaltoinkohtelun. Mutta tämä ei riitä, lapsen ja nuoren pitää voida luottaa siihen, että hänen asiaansa myös viedään eteenpäin ja että hän saa apua. Ja nimenomaan tämä näyttää lohduttomalta, sillä lähisuhdeväkivallan vastaiset matalankynnykset palvelut ovat edelleen rankan aliresurssoidut kaupungissamme ja Orpon hallituksen järjestöleikkaukset pahentavat tilannetta.
Toinen asia, jonka haluan nostaa esille, on nuoret miehet. Kunniaan liittyvä väkivalta ja pakottava kontrolli ovat ilmiöinä sekä yksilö- että ryhmätasoisia. Meidän on kehitettävä yhä enemmän palveluita, jotka auttavat nuoria miehiä irti haitallisista väkivaltaisista käyttäytymistavoista, opettavat suostumuksesta ja itsemääräämisoikeudesta. Tätä työtä on tehtävä niin yksilö- kuin ryhmätasolla ja tämän työn onnistuminen edellyttää myös, että Helsinki on valmis palkkaamaan lähisuhdeväkivallan vastaiseen työhön myös vähemmistötaustaisia ammattilaisia.
Ja kolmas asia, jonka nostan esille on rasismi. Maahanmuuttajataustaisten perheiden ja nuorten luottamus suomalaiseen yhteiskuntaan on monesti hauras. Yhteiskunta, joka ei arvosta maahanmuuttaneiden lasten ja nuorten vanhempia ja perheitä, vaikeuttaa luottamuksen rakentumista suomalaisiin viranomaisiin. Tilannetta ei auta se, jos poliitikot omivat kunniaan liittyvän väkivallan ja pakottavan kontrollin omiksi teemoiksi vain silloin, kun he haluavat pönkittää omaa maahanmuuttovastaista agendaa ja muuten tasa-arvon edistäminen ei kiinnosta. Sellainen lähestymistapa ei auta yhtäkään lasta ja nuorta palveluiden ja avun piiriin. Kunniaan liittyvä väkivalta ja pakottava kontrolli on mahdollista ottaa puheeksi, puuttua siihen vakavasti ja turvata palvelut, rasisminvastaisesti ja ihmisarvoa kunnioittaen.
Valtuustopuheenvuoro 6.11.2024.