Veronika Honkasalo

Ristiriitaista yliopistopolitiikkaa

Helsingin yliopisto_1
Yliopistot ovat puun ja kuoren välissä. Yhtäältä poliitikkojen puheissa korostetaan koulutuksen ja tutkimuksen suurta merkitystä talouden kestävälle kasvulle, mutta toisaalta yliopistojen ja tutkimuksen rahoitusta leikataan jatkuvasti. Yliopistojen ja tutkimuksen rahoitusta leikattiin yli 300 miljoonalla eurolla 2012-2014, kun lasketaan mukaan Suomen Akatemian ja Tekesin rahoituksen leikkaukset.

Viimeksi pääministeri Stubbin johtama, ja pääasiassa poliitikoista koostuva, tutkimus- ja innovaationeuvosto ehdotti yliopistojen rahoituksen muuttamista niin, että tutkijoiden vähentäminen olisi rahoituksen saamisen ehto. Tutkijoille ehdotettiin myös määräaikaista yrittäjyyttä. Vuosikymmeniä jatkuva määräaikaisuus ja itsensä työllistäminen, jossa tutkimusrahoituksesta kilpaillaan ankarasti, on kuitenkin jo nyt alalla arkipäivää. Tieteentekijöiden liiton jäsenistä 62 prosenttia oli määräaikaisissa työsuhteissa, ja tutkijoista vain 17 prosentilla oli toistaiseksi voimassa oleva palvelussuhde vuonna 2013. Määräaikaisten sopimusten keskipituus oli vain seitsemän kuukautta, ja Melan tilastoissa oli yli 1 500 apurahatutkijaa. Poliittiset päätöksentekijät tuntuvat siis elävän kaukana todellisuudesta.

Yliopistoja ja niiden työtekijöitä revitään päinvastaisiin suuntiin: Yhtäältä yliopistolaitos halutaan valjastaa tiukemmin tuottamaan nopeasti työvoimaa elinkeinoelämän kulloisiinkin tarpeisiin. Toisaalta pyritään voimallisesti keskittämään yliopistojen resursseja vain ns. huippututkimukseen. Tavoitteena näyttää olevan keskittää resurssit suurille yksiköille ja lakkauttaa pienet – tästä käytetään kiertoilmaisua ”poisvalinta”. Koolla ei kuitenkaan ole välttämättä tekemistä sen enempää yksikössä tehtävän tutkimuksen laadun kuin sen antaman opetuksen yhteiskunnallisen merkityksen kanssa. Samalla halutaan, että tutkimusrahoitus palvelisi yhä enemmän elinkeinoelämän ja vientiteollisuuden tai kulloinkin istuvan hallituksen tarpeita. Esimerkiksi strategiseen tutkimusrahoitukseen siirretään 2015-2017 lähes 70 miljoonaa euroa tutkimuslaitoksilta. Tämä on nurinkurista tilanteessa, jossa poliittinen päätöksenteko vaatii tuekseen nimenomaan luotettavaa ja objektiivista tieteellistä tutkimustietoa. Tutkimuksen laadun varmistamisen pitäisi kuulua yliopistoväelle, ei poliitikoille tai virkamiehille.

Poliitikoilta ja virkamiehiltä on unohtumassa sivistysyliopiston keskeinen tehtävä, uuden tiedon tuottaminen ja kriittiseen ajatteluun kykenevien kansalaisten kouluttaminen. Siksi tarvitaan perustutkimusta, jolla ei ole nopeaa välillistä hyötyä talouselämälle. Siksi tarvitaan myös suomalaisen yhteiskunnan kehittymistä tukevaa tutkimusta, joka ei välttämättä ole ns. kansainvälistä huippututkimusta, mutta silti äärettömän merkittävää.

Yliopiston tarkoituksen yksisilmäisesti näkevät, keskenään täysin ristiriitaiset linjaukset ja poukkoilevat “kehittämistoimenpiteet” – jotka runnataan läpi rahoituksella kiristämisen kautta – saavat aikaan korjaamatonta tuhoa yliopistolaitoksessa. Tutkimus ja opetus ovat pitkäjänteistä työtä, josta pitää saada asianmukainen palkka, työsuhdeturva ja niiden tulee voida perustua pitkäjänteiseen, huolellisesti mietittyyn strategiaan ja suurempaan tutkimuksen vapauteen. Rakenteellisten uudistusten ja kehittämisen vimman keskellä ei nähdä sitä, että nykymeno ajaa jo nyt monia alansa huippuja ulos yliopistosta. Viisas yliopistopolitiikka tunnistaa jatkuvan epävarmuuden aiheuttaman hädän, muuttaa suuntaa, investoi koulutukseen ja osoittaa näin arvostavansa tutkijan työtä ja akateemista tutkimusta ja opetusta.

Päättäjien ja virkamiesten pitäisi siis ymmärtää yliopistojen, eri yksiköiden, ja niiden tehtävien moninaisuus, eikä yrittää ainaiseen “kehittämiseen” vain yhdestä, kapeakatseisesta tai vain joihinkin alueeseen soveltuvasta näkökulmasta. Yhteiskuntaa ja elinkeinoelämääkin palvelee pidemmällä tähtäimellä paremmin riittävän autonominen yliopisto, jossa tehdään myös riittävästi perustutkimusta.