Kenen ääni kuuluu talouskeskusteluissa?

Leikkauslistoilla kisailu jatkui viime viikolla, kun valtiovarainministeriön virkamiesjohto julkisti oman raporttinsa ja vaati julkisiin menoihin kuuden miljardin leikkauksia, eli virkamieskielellä sopeutusta. Sopii ihmetellä, onko ylipäätään sopivaa, että yksi ministeriö juuri ennen vaaleja esittää merkittäviä leikkauksia sekä valtion että kuntien menoihin, mutta itse raportissakin riittää ihmeteltävää.

Ministeriöjohto väittää perustelematta, että julkista taloutta on tasapainotettava juuri menoleikkauksilla – eikä esimerkiksi aikaisempaa tasa-arvoisemmalla progressiivisella verotuksella. Näin toki moni muukin sanoo, mutta näkemyksen suosio ei toki tarkoita, että se olisi oikea. Julkisen talouden rakenne on juuri niitä asioita, joita varten meillä on demokratia, ja sen tärkeimpiä muotoja pitäisi olla tulevat eduskuntavaalit, ei virkamiesarvio.

Virkamiesten raportin julkistamista on puolustettu vetoamalla heidän epäpoliittisuuteensa ja vankkaan Suomen talouden tuntemukseen. Puolueetonta asiantuntemusta sopii epäillä. He jättivät täysin mainitsematta vain kaksi kuukautta aiemmin julkaistun riippumattomista akateemisista taloustieteilijöistä koostuvan Talouspolitiikan arviointineuvoston (TPAN) raportin, jossa suoraan varoitettiin menoleikkauksista nykyisessä taloussuhdanteessa. TPAN:n raportin kanssa voi toki perustellusti olla eri mieltä. Mutta on suorastaan pöyristyttävää, etteivät ministeriön virkamiehet edes mainitse sitä saati selitä, miksi TPAN on heistä väärässä.

Julkisen talouden rakenne on juuri niitä asioita, joita varten meillä on demokratia, ja sen tärkeimpiä muotoja pitäisi olla tulevat eduskuntavaalit, ei virkamiesarvio.

Outoa on myös se, etteivät ministeriön virkamiehet ota mitään kantaa Aalto-yliopiston professorin Pertti Haaparannan artikkeliin talouspolitiikan vaikutuksesta talouteen (ks. myös Haaparannan kirjoittama blogi). Haaparanta argumentoi vakuuttavasti, että menoleikkaukset todennäköisesti heikentäisivät Suomen julkisen velan suhdetta kansantuotteeseen. Haaparanta on Suomen makrotaloustieteilijöiden kärkeä, joten hänen laskelmiensa sivuuttaminen ilman mainintaa on käsittämätöntä. Paitsi, jos ministeriössä ei vain pystytä vastaamaan Haaparannan väitteisiin.

Korot ovat tällä hetkellä käytännössä nollassa. Nollakorkotilanteessa talouden tutut mekanismit eivät välttämättä toimi, mutta elvytykselle nollakorot ovat mitä otollisinta aikaa, koska julkiset investoinnit ovat käytännössä ilmaisia. Haaparannan laskelmien mukaan elvytys voi juuri nyt olla itsensä rahoittavaa. Julkisen talouden leikkaukset myös heikentäisivät työllisyyttä, ja siksi niitä pitäisi juuri nyt välttää viimeiseen asti.

Elvytyksen on toki oltava kunnianhimoista. Julkisten investointien avulla talous on saatavissa kasvuun niin, ettei velkojen suhde kansantuotteeseen samaan aikaan heikkene. Julkiset investoinnit uusiin ja uusiutuviin energialähteisiin, infrastruktuuriin, koulutukseen ja tutkimukseen sekä IT-investoinnit ovat selvästi sellaisia ilmaisen lainarahan kohteita, jotka tukevat talouden toimintaa pidemmällä tähtäimellä.

Vasemmistoa lukuun ottamatta menoleikkauksia puolustavat nyt myös kaikki puolueet demareista porvareihin. Heidän tulisi perustella, miksi he uskovat, ettei velkasuhde heidän politiikkansa seurauksena heikkene. Miksi heidän mielestään leikkaukset saavat elvyttäviä investointeja paremmin nyt talouden kasvuun?