Helsingin sote-viraston osastopäällikkö Hannu Juvonen kirjoittaa Mediuutisten kolumnissaan seuraavasti:
”Odottavat äidit ja pienet lapset eivät ole ainoita ihmiskilpiä. Yritä kehittää psykiatriaa ja päihdehuoltoa – psykiatriset potilaat ja heidän omaisensa ovat ihmiskilpinä ennen kuin ehdit saada ensimmäistäkään suunnitelmaa valmiiksi henkilöstökäsittelyineen. Yritä kehittää terveysasemia – seniorikansalaiset rekrytoidaan välittömästi ihmiskilviksi. Kokonaan oma lukunsa ovat ääniä janoavat paikallis- tai nurkkakuntapoliitikot. Heidät saadaan rekrytoitua ihmiskilviksi melkein minkä tahansa muutoksen vastustamiseen.”
Koska koen, että Hannu Juvosen kirjoitus rivien välistä kritisoi muun muassa omaa toimintaani poliitikkona liittyen Auroran psykiatrisen päivystyksen siirtoon, haluan todeta pari asiaa.
Olen kasvanut kodissa, jossa on luotu luja usko siihen, että yhteiskunnallisia asioita voi ja pitää tarvittaessa muuttaa ja että itsestäänselvyyksiä kyseenalaistaa. 5-vuotiaana osoitin mieltä äitini kanssa eduskunnan lehtereillä, koska päivähoito-oikeus oli silloin vain kaukainen unelma ja pula päivähoitopaikoista huutava. Yläasteella järjestin metakan ystävieni kanssa, koska koulussa ei tarjoiltu kasvisruokaa ja koululaisten kieltäytyminen liharuuasta koettiin pelleilynä. Kaksikymppisenä valtasin aktivistiystävieni kanssa pankin, koska en sietänyt sitä, että pankinjohtaja saneli julkisuudessa, etteivät pankin palvelut oikeastaan kuulu vähäosaisille. Myöhemmin osoitin mieltä esikoisvauvani kanssa eduskuntatalolla, kun naispareille ei haluttu myöntää oikeutta hedelmöityshoitoihin. Odottaessani kuopustani marssin vastaavalle paikalle vastustamaan Tammisaaren synnytysosaston lakkauttamista. Viime keväänä marssin kuopuksen kanssa Senaatintorilta eduskuntatalolle ja vaadimme subjektiivisen päivähoidon säilyttämistä.
Nämä ovat vain osa niistä mielenilmauksista, joihin olen vuosien varrella osallistunut, lasten kanssa ja ilman. Lasten kanssa siksi, että se on ollut arjen sanelema välttämättömyys, mutta myös siksi, että olen halunnut kasvattaa heidät pienestä pitäen uskomaan siihen, että yhteiskuntaa on mahdollista muuttaa paremmaksi ja mielipiteenvapaus on ihmisoikeus.
Joten Hannu Juvonen, sen sijaan, että nimität oikeuksiaan puolustavia ja mielipiteenvapauttaan toteuttavia ihmisiä ihmiskilviksi, voisit vaikkapa kritisoida poliitikkoja siitä, että he sanelevat esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluille niin tiukat taloudelliset raamit, että niiden puitteissa on hyvin vaikeaa tuottaa yhdenvertaisia palveluita kaikille. Sen huolen jakaisin kanssasi. Kuten myös sen huolen, että merkittävä osa tämän kaupungin asukkaista kokee, ettei heillä ole todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa asuinkuntansa asioihin ja päätöksentekoon.
Joten rohkaisen asukkaita nousemaan barrikadeille jatkossakin – vieläkin matalammalla kynnyksellä, sillä Hannu Juvonen, ihmiskilvet ovat niitä oikeita ihmisiä, joita varten ne palvelut ylipäätään ovat olemassa. On virkamiehelle etuoikeus, että palveluiden käyttäjät kertovat oman näkemyksensä ja siitä kannattaa ärtymyksen sijaan olla kiitollinen ja iloinen. Ja ehkäpä jopa kuunnella, mitä käyttäjät sanovat.