Helsinki on luonut 1980-luvun lopulta alkaen yhdessä monien paikallisten kumppaniensa kanssa hienon ja tehokkaan asukastalojen järjestelmän. Näin on syntynyt paikallisiin oloihin ja tarpeisiin viritetty kustannustehokas malli, joka toimii alueellista eriarvoistumiskehitystä vastaan ja käytännössä jakaa hyvinvointia kaikille.
Matalan kynnyksen asukastalojen ennaltaehkäisevä ja työllistävä toiminta on säästänyt moninkertaisesti omat kustannuksensa, mutta tätäkin suurempi arvo on sen inhimillisellä merkityksellä. Talot ja niiden toiminta ovat edistäneet käyttäjiensä arjessa selviytymistä, vähentäneet yksinäisyyttä, tarjonneet vertaistukea sekä tukeneet perusterveyden ja itsehoidon ylläpitämisessä. Talojen vuosittainen kävijämäärä lasketaan useissa tuhansissa, viikottain käyntejä eri taloissa on sadoista aina tuhanteen.
Matalan kynnyksen asukastaloissa Helsinki on löytynyt tavan toimia aidosti poikkihallinnollisesti ja asukkaan näkökulmasta. Tässä on Helsingin luoma edullinen monisektorinen malli, joka jakaa hyvinvointia ympäristöönsä. Miksi siitä pitäisi luopua? Kenen intresseissä se on?
Pari vuotta sitten kaupunki alkoi itse ajaa kustannustehokasta mallia alas. Sosiaali- ja terveyslautakunnan vastustuksesta sekä työntekijöille ja käyttäjille tehdyn selvityksen tuloksista huolimatta Pajunen esittää nyt suoraan kaupunginhallitukselle asukastalojen ylläpidon siirtämistä vapaaehtoisvoimin toimivien yhdistysten ja järjestöjen ylläpidettäväksi. Sillä olisi kohtalokkaat vaikutukset nykyisiin saavutuksiin.
Käytännössä kaupungin vetäytyminen tarkoittaisi asukastalojen alasajoa, sillä 86 % talojen nykyisistä kumppaneista vastasi kyselyssä, ettei niillä ole mahdollisuuksia pyörittää nykyisenkaltaista toimintaa. Kaupungin vetäytyessä esimerkiksi itäisessä Helsingissä eri kulttuurisia ryhmiä yhdistävä yhteisötoiminta loppuisi, Malmilla osallistumis- ja toimintakykynsä kuntalaisina löytäneet mielenterveyskuntoutujat jäisivät taas omilleen ja Pihlajamäessä räätälöidyn työtoiminnan tuloksena syntynyt kylätalkkareiden ja kotilähettiläiden palvelu tyrehtyisi ja nyt arkiaskareissa apua saavat vanhukset ja muut avuntarvitsijat olisivat taas kaupungin huomattavasti kalliimman kotihoidonpalvelun jonossa. Näitä esimerkkejä on kymmeniä.
Asukastaloissa on saatu hienoja tuloksia, siitä ovat yhtä mieltä kaikki. Mutta palkkatyöhönsä kiirehtivälle ihmiselle voi olla vaikea ymmärtää, mitä matalan kynnyksen asukastalo tukimuotona tarkoittaa ja miksi se on niin tehokas malli. Kunnes hän kohtaa sen, jonka elämän ja arjen hallinnan asukastalo on mullistanut. Yksi Pihlajamäen asukastalon kymmenistä aktiivikäyttäjistä iloitsee omalla Facebook-sivullaan näin:
”Kun minä mietin elämääni, en voi kuvitella, missä olisin ilman Lähiöasemaa. Mikään hoitava taho, mikään lääkitys tai kukaan yksittäinen ihminen ei olisi voinut antaa minulle sitä jatkuvaa turvallisuuden tunnetta, mikä minulle on syntynyt, sitä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja taistelutahtoa, jonka olen saanut ja päättänyt, että minä en anna periksi, minä en suostu katsomaan sivusta, kun joku kasvoton taho päättää, ettei jollain toisella ihmisellä olisi mahdollisuutta saada sitä kaikkea, mitä minä olen saanut.”
Tämä on yhden ihmisen kokemus. Mutta tämä kokemus ei ole yksittäinen, näitä tarinoita on Helsingissä jo satoja. Tällaisilla kokemuksilla on mieletön kerrannaisvaikutus omassa ympäristössään. Jos kaupunki sysää asukastalot paikallisten yhdistysten vapaaehtoisvoimin ylläpidettäväksi, toiminta kuihtuu ja Helsinki menettää toimivan kontaktin alueille, joille se on vuosien saatossa rakentanut tehokkaan ja paikalliset olosuhteet tuntevan suhteen.
Juuri nyt Helsingin pitäisi etsiä vastaavia uusia ratkaisuja sekä nuorten ja osatyökykyisten työllisyyteen että ikääntyvän väestön kotona asumisen tukemiseen. Helsingillä ei ole varaa luopua asukastaloista, vaan niitä pitää kehittää edelleen.