Vähän yli vuoden kestäneen valtuustotyöskentelyn aikana olen ihmetellyt, miksi Helsingin kunnallispolitiikassa työntekijöiden ääntä kuullaan niin harvoin. Valtuutetuilta tuntuu usein unohtuvan, että Helsinki on tosiaan Suomen toiseksi suurin työnantaja heti valtion jälkeen. Valtuutettuina meidän olisi huolehdittava siitä, että myös työntekijöiden ääni tulee päätöksenteossa kuulluksi. Kyse ei ole vain siitä, että työntekijöiden demokraattiset oikeudet toteutuvat, vaan suuri osa työntekijöistä on helsinkiläisiä, joiden etuja valtuutetut on valittu ajamaan.
Monet työntekijöistä ovat järjestäytyneitä, ja esimerkiksi meillä varhaiskasvatuslautakunnassa on työntekijöiden edustus, mikä on hyvä asia. Tästä huolimatta ihmetyttää, miten nuivasti työntekijöiden näkemyksiin varsinkin johtotasolla usein suhtaudutaan. Ikään kuin työntekijöiden kannanottojen kuuleminen olisi virkamiestyötä ikävällä tavalla hidastuttava asia.
Vielä vakavammin suhtaudun kuitenkin niihin lukuisiin viesteihin, joita olen saanut varsinkin sosiaali- ja terveysviraston työntekijöiltä. Johdolta on kuulemma tullut käsky, ettei poliittisiin luottamushenkilöihin saa olla suoraan yhteydessä. Monet niistä sote-viraston työntekijöistä, jotka tästä huolimatta ovat uskaltaneet lähettää viestejä, ovat varmistaneet moneen kertaan, että kontakti varmasti pysyy luottamuksellisina.
Helsingin kaupungin työntekijöiden sananvapauden kaventamiseen tulee suhtautua vakavasti. llmiön olemassaolon vahvistavat myös tuoreet tutkimustulokset. Lapin yliopiston tutkijan Laura Tiitisen mukaan varsinkin sosiaalialan ammattilaisiin kohdistuu monenlaista vaientamista ja sananvapausrikkomuksia. Nämä vaikenemisohjeet tulevat yleensä esimiestasolta, eivätkä työntekijät ymmärrettävästi uskalla ”koittaa kepillä jäätä”, vaan vaikenevat mieluummin, koska oman mielipiteen esittämisestä voi tulla liian suuri hinta maksettavaksi työntekijälle.
Sananvapaus näyttää riippuvan siitä, millaisista aiheista työntekijä haluaa viestiä. Sananvapaus on kapeampi ympäristön kriittisiksi tulkitsemista aiheista, kuten resurssivajeista ja organisaatiomuutoksista. Kriittisestä viestinnästä myös rangaistaan sosiaalisesti esimerkiksi kutsumalla kehittämistarpeista viestineet työntekijät johtajiston nuhdeltavaksi.
Helsingissä työntekijöiden sananvapauden ongelmista kertoo myös se, että lautakunnissa usein ohjeistetaan, että poliittisten luottamushenkilöiden tulee luottaa viranomaisvalmisteluihin ja suoraa yhteyttä kenttään tulisi välttää. Pidän tällaista eetosta omituisena. Luulisi, että viranomaisvalmistelu kestäisi sen, että luottamushenkilö etsii päätöksentekonsa tueksi monia eri näkökulmia ja kuuntelee tässä prosessissa myös työntekijöitä.
Toivon, että luottamushenkilöt eivät suostuisi siihen, että työntekijöiden näkemykset pyritään vaientamaan. Myös meidän vastuullamme on se, että työntekijöiden sananvapaus toteutuu täysimittaisena Helsingissä.