Huumausaineet, huumeita käyttävät ihmiset ja huumeiden käyttöön liittyvät ongelmat ovat nousseet Suomessa vilkkaaseen julkiseen keskusteluun yli vuosikymmenen tauon jälkeen. Huumausainepolitiikkaamme muutettiin radikaalisti 2000-luvun vaihteessa ja nyt siihen kohdistuu jälleen muutospaineita ja -toiveita, kuten käytön rankaisemisesta luopuminen, huumeiden testauksen salliminen sekä käyttöhuoneet.
Uusien näkökulmien tuominen keskusteluun on kuitenkin usein hankalaa. Asiantuntijaksi huumekysymyksissä hyväksytään edelleen useimmiten poliisi, lääkäri tai päihteiden käytön lopettanut ihminen.
Nämä ovat tärkeitä näkökulmia, mutta rajaavat keskustelua vain tiettyihin teemoihin, kuten käytön rajoittamiseen ja lopettamiseen. Ulkopuolelle jäävät esimerkiksi huumeita aktiivisesti käyttävät ihmiset ja heidän näkemyksensä toimenpiteistä, jotka voisivat auttaa heitä.
Näkökulmaa vaihtamalla uusia mahdollisuuksia politiikkaan
Suomalaisia huumeiden ongelmakäyttäjiä koskevat viimeaikaiset tutkimukset kertovat syvästä huono-osaisuudesta, joka on alkanut usein jo varhain. Samalla moni käyttäjä kokee, ettei ole saanut riittävästi tukea ongelmiinsa.
Tutkimuksissa käyttäjät ovat maininneet itseään auttavina ja tukevina palveluina haittojen vähentämisen politiikkaa soveltavat terveysneuvontapisteet ja muut matalan kynnyksen palvelut, joissa on ollut tarjolla konkreettisen avun lisäksi mahdollisuus turvalliseen ja moralisoimattomaan ”kohtaamiseen”. Tällä on ollut puolestaan ihmisiä yhteiskunnan piirin tuova vaikutus.
Muuhun palvelujärjestelmään, huumehoitopalveluja myöten, on suhtauduttu sen sijaan huomattavasti kriittisemmin: niiden piiriin on hankalaa päästä ja toimenpiteet ovat pahimmillaan nöyryyttäviä ja kontrolloivia. Moni kokee, että apua annetaan vain ammattilaisten määrittämiin tavoitteisiin. Käyttäjien omia tarpeita ei taas kuulla.
Eräänlainen paradoksi on, että virallinen palvelujärjestelmä näkee käyttäjiä arjessa tukevat haittoja vähentävät palvelut edelleen jonkinlaisena välttämättömänä pahana ja ekstrana, jotka on suunnattu lähinnä pahimpien haittojen kontrolloimiseen. Varsinkin viime vuosina haittojen vähentämisen laajasta toimenpidevalikoimasta on keskitytty toteuttamaan lähinnä välttämätöntä välineiden vaihtoa, joka on taas vaikeuttanut toiminnalle asetettujen tavoitteiden toteutumista.
Huumausainepolitiikasta sosiaali- ja terveyspolitiikkaan
Julkisuudessa on ollut paljon esillä Portugalin malli, jota on käytetty perustelemaan etenkin huumeiden käytön dekriminalisaatiota. Portugalissa toteutettavan politiikan keskiössä ei ole ollut kuitenkaan käytön rangaistavuudesta luopuminen vaan laajempi pyrkimys nähdä huumeita käyttävät ihmiset ja huumeongelmat uudella tapaa. Tämä on puolestaan laajentanut tarjolla olevia toimenpiteitä ja tuonut eri ammattiryhmiä yhteistyöhön keskenään.
Politiikan muutoksen taustalla on ollut muun muassa ajatus leimautumisesta, joka on vaikeuttanut etenkin pahimmista ongelmista kärsivien ihmisten kiinnittymistä yhteiskuntaan. Toimenpiteet, kuten käyttäjien puhuttelut ja helposti saatavilla oleva korvaushoito, ovat puolestaan tähdänneet yhteiskuntasuhteen palauttamiseen ja uudelleen rakentamiseen.
Tämän tulisi olla myös suomalaisen huumausainepolitiikan suunta tulevaisuudessa.
Tarvitsemme lisää helposti saatavilla olevia matalan kynnyksen palveluja, jotka tarjoavat huumeita käyttäville ihmisille konkreettisia välineitä ja keinoja huumehaittojen ehkäisyyn. Tämä tarkoittaa välineiden vaihdon rinnalla helposti saatavilla olevaa tartuntatautitestausta, rokotuksia sekä käyttöön liittyvää terveysneuvontaa keinoin, joissa keskeisessä roolissa ovat käyttäjät itse ja heidän yhteisönsä ja verkostonsa. Myös käyttöhuoneet kuuluvat tähän valikoimaan.
Kunnianhimoisesta haittoja vähentävästä työstä on jo olemassa hyviä esimerkkejä ja käytäntöjä Suomessa, mutta toimintaa on vaivannut rahoituksen vähäisyys ja pätkittäisyys. Joillakin alueilla ei ole vieläkään minkäänlaista haittoja vähentävää toimintaa, vaikka tartuntatautiasetus tähän velvoittaakin. Tähän tulisi tulla muutos.
Huumeiden käyttäjien asema ja oikeudet palveluissa on nostettava politiikan keskiöön. Huumehoitoa on oltava tarjolla lainsäädännön mukaisesti tarvetta vastaavasti ja hoitoon on oltava matala kynnys ja nopea pääsy. Samalla hoidolle on turvattava riittävät resurssit ja sitä on toteutettava käyttäjien näkemykset ja tarpeet huomioiden.
Huumeita käyttäviä ihmisiä on pidetty perinteisesti vaikeasti tavoitettavana ryhmänä, jotka välttävät palveluja. Suomessa tehdyt tutkimukset kertovat kuitenkin tilanteesta, jossa moni haluaisi palveluihin, mutta pääsy on esimerkiksi monimutkaisten arviointiprosessien takia tehty vaikeaksi. Hoitoa toteutetaan myös paikoittain huonosti ilman riittävää tukea.
Kaikessa politiikassa tulisi panostaa käyttäjien kohtaamiseen ja luottamuksen herättämiseen yhteiskuntaa ja sen palveluja kohtaan. Sekä Suomessa että muualla on valtavasti hyvää kokemusta siitä, että käyttäjien mukaan ottaminen erilaiseen toimintaan lisää heidän hyvinvointiaan, vähentää käyttöä ja tekee siitä kontrolloidumpaa sekä toimii myös polkuna päihteettömyyteen.
Hyvin toteutettu, käyttäjien oikeudet ja tarpeet huomioiva huumausainepolitiikka hyödyttää koko yhteiskuntaa vähentämällä syrjäytymistä ja sen torjuntaan ja hallintaan tarvittavia resursseja. Yksilötasolla laadukkaat ja helposti saatavilla olevat palvelut antavat marginaalissa elävälle käyttäjälle viestin, että hänestä ja hänen hyvinvoinnistaan ollaan kiinnostuneita.