Päivähoito nousee tasaisin väliajoin kiivaaksi yhteiskunnalliseksi keskustelunaiheeksi. Useimmiten keskustelu jakautuu päivähoidon ja kotihoidon rintamiin. Tässä keskustelussa perhe on usein näyttämö, jossa on hyvinvoivat vanhemmat ja lapset. Tässä normiperheessä on aikaa, rakkautta, toimeentuloa ja halua kasvattaa oikein. Keskustelusta unohtuvat sen sijaan helposti ne lapset, joille arki kotona ei ole helppoa ja joiden perheissä ongelmat kasautuvat.
Tutkimukset osoittavat kiistatta, että kaikki lapset hyötyvät laadukkaasta varhaiskasvatuksesta ja hyvästä opetuksesta. On myös joukko lapsia, jotka hyötyvät tästä erityisen paljon. Heille päivähoito on paitsi ongelmia ehkäisevää myös niitä korjaavaa palvelua. Subjektiivinen päivähoito-oikeus on taannut palvelun, joka ei erottele tai leimaa.
Kaikkien lasten ei ole hyvä olla kotonaan ympärivuorokautisesti, vaikka sitä kuinka taloudellisesti tuettaisiin. Näkökulmaa voisi syyttää marginaaliseksi, jos se ei koskisi kymmeniä tuhansia suomalaislapsia, jotka jo ovat lastensuojelun avohuollon asiakkaina. Usein kuuleekin todettavan, että ”totta kai sellaisten lastensuojelulasten pitää päästä päiväkotiin”. Valitettavaa on, että ”sellaiset lastensuojelulapset” eivät välttämättä tule päiväkotiin. Kotihoidossa ongelmia ei myöskään havaita.
Olisikin korkea aika keskustella päivähoidosta lasten hyvinvoinnin ja oikeuksien näkökulmasta. Jokaisella lapsella on oikeus virikkeelliseen kasvuympäristöön, turvalliseen arkirytmiin, sosiaalisiin suhteisiin, hyvään ruokaan ja ammattitaitoisin hoitajiin. Kotihoidon laatukriteerit ovat päivähoidon laatukriteerejä huomattavasti heppoisemmat, sillä käytännössä niitä ei ole lainkaan. Samalla, kun kauhistelemme päiväkodin ryhmäkokoja, tilanahtautta tai sisäilmaongelmia, olemme hyvin vähän huolissamme oloista, joissa joitakin lapsia kodeissa hoidetaan.
On myönnettävä, ettei paraskaan päivähoito voi paikata tai korjata kotona olevia vakavia ongelmia – lastensuojelun avohuollon tukitoimena päivähoidon keinot ovat rajalliset. Mutta päivähoidon merkitys ongelmien havaitsijana ja niiden kärjistymisen ehkäisijänä tulisi tunnustaa. Tämä kannustaisi varhaiskasvatuksen ammattilaisia tulkitsemaan työtään sen sosiaalipoliittisen merkityksen kautta, vaikka he itse haluaisivat korostaa työn pedagogista ulottuvuutta.