Puheenvuoroni Suostumus2018-kansalaisaloitteen lähetekeskustelussa

Arvoisa puhemies,

Minun sukupolveni naiset ovat vielä kasvaneet siihen outoon ahdistukseen, jota seksuaalinen väkivalta ja itsemääräämisoikeuden riistäminen aiheuttavat – kun ei osannut nimetä väkivaltaa väkivallaksi, koska kukaan ei niin kertonut. Sitä vain koki ahdistuneena, että nyt on ylitetty raja.

Kun minä olin nuori, meidät kasvatettiin ohittamaan, vaikenemaan, sulkemaan seksuaalinen väkivalta ja häirintä sisälle vuosiksi ja vuosiksi tai mikä pahinta, ajattelemaan, että meihin kohdistettu väkivalta olisi meidän omaa syytämme. Liian lyhyt hame, liian iloinen ja avoin asenne, mikä saatettaisiin tulkita merkiksi siitä, että olemme kaikkien käytettävissä. Kasvoimme siihen uskomukseen, että nuoren naisen ruumista saisi koskea myös silloin kun hän itse on toimintakyvytön – esimerkiksi sammunut kotibileissä.

Meille normaalia oli se, että ruumiimme oli ikään kuin yhteistä omaisuutta, jota sai halventaa sanoin, katsein ja kosketuksin – niin tutut kuin vieraat pojat ja miehet. Älä nyt pienestä pahastu! Sinun tulisi olla otettu ja imarreltu, että olet huomion kohteena.

Nyt tuo normaali on ruvennut murtumaan. Jo oli aikakin! On tärkeää, että lainsäädännössäkin huomioidaan, että tekojen fyysisyyden lisäksi seksuaalisten tekojen kohteeksi joutuminen vastoin tahtoaan on psyykkisesti raskasta ja ne kulkevat mielessä mukana vuosikausia. Jatka lukemista