”Olisiko mitenkään mahdollista, että olisit vielä kotona, kun lapsikin on niin pieni?”
Näin totesi päivähoitoalueen johtaja tutulle, joka haki yksivuotiaalle lapselleen Helsingistä päiväkotipaikkaa.
”Voisitko harkita lapsellesi kerhotoimintaa, kun meillä näitä paikkoja päiväkodissa on niin vähän? Kerhotoiminta sopisi paremmin noin pienelle lapselle”, vastasi toinen johtaja.
”Tarvitsemme miehenne opiskelu- tai työpaikasta todistuksen, muussa tapauksessa emme voi päiväkotipaikkaa lapsellenne järjestää. On niin paljon muita todellisessa tarpeessa olevia, joille ei ole osoittaa paikkaa”, totesi kolmas johtaja.
Subjektiivista päivähoito-oikeutta on jäljellä Suomessa vielä muutama kuukausi, mutta Helsingin näkökulmasta näyttää siltä, ettei se ole toteutunut täysimittaisena tähänkään asti.
Päiväkotipaikan hakeminen on monelle vanhemmalle vaikea päätös. Moni punnitsee eri hoitovaihtoehtojen välillä pitkään ja miettii perheen taloudellista tilannetta ja lapsen jaksamista. Päivähoidon aloittaminen on pitkä prosessi, joka vaatii vanhemmalta ja lapselta opettelua ja harjaantumista. Siksi tuntuukin erityisen epäoikeudenmukaiselta, jos varhaiskasvatusviranomaiset puuttuvat tähän herkkään elämäntilanteeseen ja päättävät perheen puolesta, mikä ratkaisu olisi perheen kannalta paras.
Ymmärrän, että viranomaiset tasapainoilevat vähäisten resurssien kanssa ja suorittavat mahdotonta tehtävää tilanteessa, jossa päiväkotipaikkoja on vähemmän kuin hoitoa tarvitsevia lapsia. Ei ole virkamiesten syytä, että varhaiskasvatus on pahasti aliresursoitu. Silti liian hanakka puuttuminen perheen päätökseen aiheuttaa tilanteen, jossa päivähoitopaikan saa omista oikeuksistaan taistelevat hyvin resursoidut vanhemmat ja muut vaikenevat ja taipuvat helpommin viranomaisen edessä.
Varhaiskasvatus on jokaisen lapsen oikeus. Virkamiesten ja poliittisten päättäjien tulee huolehtia siitä, että oikeus toteutuu yhdenvertaisena myös käytännössä.