Kuka avaisi vanhustenhoidon oven Helsingissä?

Tein elokuussa 2016 aloitteen, että sosiaali- ja terveysvirasto järjestäisi kaikille Helsingin luottamushenkilöille mahdollisuuden tutustua kaupungin vanhuspalveluihin. Tämä olisi tietysti vapaaehtoista, ja aloitteen tarkoituksena oli rohkaista poliittisia päättäjiä tutustumaan vanhuspalveluiden arkeen. Tampereella vastaava aloite toteutettiin viime vuonna, ja Super järjesti hiljattain kansanedustajille saman mahdollisuuden. Nämä tutustumiset ovat olleet kävijöilleen silmiä avaavia. Olen erittäin iloinen siitä, että vanhusneuvosto lausunnossaan kannattaa lämpimästi aloitettani.

Valitettavasti Helsingissä ei näytä laajemmin olevan ihan vastaavaa rohkeutta. Vaikka kaupunki vastauksessaan ainakin periaatteessa suhtautui ideaan myönteisesti, se samaan hengenvetoon totesi, että salassapitovelvollisuudet eivät mahdollista tutustumista. Tampereella vastaava aloite kuitenkin voitiin toteuttaa, koska virkamiehet olivat siihen sitoutuneita ja koordinoivat vierailut, ja siihen osallistuneet luottamushenkilöt allekirjoittivat salassapitolomakkeen. Miksi Helsingissä tämä ei onnistuisi, mikä tekee Helsingin tilanteessa niin erilaisen?

Kummastusta myös herättää Helsingin virkamiesten vastauksen toteamus, että luottamushenkilöt voivat jo nyt tutustua vanhustenpalveluihin niin halutessaan. Eivätkö salassapitovelvollisuudet sittenkään estä tutustumista?

Helsingissä on jo jonkin aikaa ollut vireillä vanhuspalveluiden rakenneuudistus, joka tähtää siihen, että laitospaikkoja vähennetään ja kotihoitoa lisätään. Olen saanut säännöllisesti huolestuneita viestejä vanhusten kotihoidon tilasta sekä työntekijöiltä, omaisilta että asiakkailta itseltään. Viestejä yhdistää huoli, resurssoidaanko kotihoitoon tarpeeksi ja pitääkö  huonokuntoisten vanhusten selvitä omillaan kotona, vaikka kunto edellyttäisi palveluasumista. Helsingin kaupungin tarkastuslautakunta huomauttikin raportissaan kesäkuussa 2016 kotihoidon tilanteesta, että varsinkin muistisairaiden vanhusten asumisratkaisut pitäisi huomioida paremmin.

On ensiarvoisen tärkeää, että meillä poliittisilla päätöksentekijöillä on kosketus niiden ihmisten arkeen, joiden asioista päätämme ja että tutustumme siihen käytännön työhön, jonka resursseista päätämme. Mikä voisi olla tärkeämpää?

Vastaa